Kaikki lapsuuden kesät

Menin kesämökille ensimmäistä kertaa tälle kesällä. Kun avasin mökin oven, tulvivat sieltä päälleni kaikki mökin muistot. Minulla on hajumuistissa sen vanhan rakennuksen nurkat. Ja kun ne rymistivät tuoksuineen ylleni, ne löivät melkein kyynelet silmiin.

Mökki on rakennettu olympiakesänä 1952. Äitini oli silloin kolmevuotias ja mummini oli suunnilleen sen ikäinen kuin minä nyt.  Äiti sanoi, että tulee käymään mökillä myöhemmin kesällä ja avaa kuohuviinipullon 60-vuotiaan mökin kunniaksi. Mummi ei enää jaksa tulla. Hän täyttää syksyllä 90 ja hänen on vaikea nousta veneeseen. Mökki on saaressa.

Siinä kesämlkin ovella muistin yhtäkkiä kaikki lapsuuden kesät. Satoiko silloin koskaan? Ja jos satoikin, niin oli varmasti hurja ukkonen ja me katsoimme ikkunasta kuinka salamat hakkasivat Päijänteen selkää. Ukki teki minulle ihan pienen vihdan saunaa varten ja mummi sanoi, että se on kyllä oikeasti vasta. Jos oikein muistan, niin lettuja paistettiin joka päivä ja kauppa-autolta sai aina jäätelön.

Mummi sanoo aina, että hänen lapsuutensa Viipurissa oli niin kaunista. Huomaan, että näihin muistoihin valuu paljon nostalgiaa menetetystä maasta, josta oli pakko lähteä evakkoon. Mummia harmittaa, että mökillä olevan astiakaapin maalit ovat rapistuneet. Äiti maalasi sen 60-luvulla. Minä ajattelin maalata sen elokuussa uudestaan. Näytän siitä sitten kuvan mummille.

Miten se onkin niin, että lapsuusmuistoissa paistaa aina aurinko ja kesä ei lopu koskaan. Kyllä minä muistan siellä rantakivellä itkeneenikin, mutta tunnetta siitä surusta en enää muista. Parantaako aika ihmisten haavat vai se miten aikansa käyttää? Muisti kantaa kolme sukupolvea ja vähän päälle. Sitten unohtuvat kesät. Sitten unohtuvat suvun vaiheet. Mutta jo paljon aiemmin unohtuvat sateet ja myrskyt. Minä olen vielä siinä uskossa, että 20-luvulla Viipurissa paistoi aina aurinko.

Kauppa-auto ei enää käy. Ukki on nukkunut pois, mennyt sinne lapsuuden kesiin.