Kännisiä morsiamia, runkkareita, kuubalaisia turisteja, fundamentalisteja, suloisia mummoja ja minä
Yksi kesätöistäni on kotikaupunkini kirkon oppaana toimiminen. Tiedän, ei kuulosta ratkiriemukkaalta, mutta työssä on joitakin hyviä puolia. Paras on ihastuttavien uusien tuttavuuksien solmiminen. Vieraita käy ympäri maailmaa ja lähiseudunkin ihmiset voivat tarjota yhtäkkiä ihan uuden näkökulman siihen, miten tätä elämää voi elää. Miten elämä voi mennä. Muutamat vakiokävijät, kuuro mummo monologeineen ja kiitollinen kadunmies vesilasipyyntönsä kanssa, saavat minut joka kerta nöyräksi elämän (Jumalan) edessä.
Työn huono puoli on sitten ne vastakkaiset, epämiellyttävät kohtaamiset, joista pahimmat eivät suinkaan ole olleet (vaikka niinkin voisi luulla) kirkon eteiseen tullut runkkari tai känninen morsian, joka piti minua henkilökohtaisena orjanaan. Ei, pahimpia ovat olleet omahyväiset uskovaiset, jotka olettavat minun joko jakavan heidän näkemyksensä yhteiskunnan ja kirkon rappiotilasta ta olevan elävä esimerkki siitä rappiosta. Asiakaspalvelijana joudun pidättymään kovin suorasukaisista lausunnoista, vaikka ärtymys iskee lapaluiden väliin ja tekisi mieli sanoa takaisin tai häipyä mahdollisimman kauas. Häipyä kauas siitä tilanteesta ja koko kirkosta. Luovuttaa, nostaa kädet ylös, todeta, että pitäkää kirkkonne, tarkasti rajatut laitumenne, oikeassa olemisenne, muodon rakastamisenne ja vieraanpelkonne.
Kohtaamisten välissä olevina hiljaisina hetkinä istun kirkon eteisessä ja mietin, mitä minä ja mitä kirkko voisi tehdä, että sinne kokisivat itsensä lämpimästi tervetulleeksi sankat joukot muitakin ihmisiä kuin fundamentalistiuskovaisia ja/tai mielenterveyskuntoutujia. (Kumpaakaan ryhmää vastaan minulla ei ole kategorisesti mitään, itsekin taustaltani jonkin laskutavan mukaan sekä fundamentalisti että mielenterveyskuntoutuja. Ne ryhmät nyt vain ovat vähän yliedustettuja kokonaismääräänsä nähden.)
Kirkko tiedostaa monet ongelmistaan. Se tietää, että sekä jäsenhävikki että näkymättömyys toiminnassa ovat suurinta nuorten aikuisten keskuudessa. Kuitenkin – ainakin minun rajallisen kokemukseni mukaan siinä omassa kivassa kuplassa, jossa elän – nuoret aikuiset, sekä kirkkoon kuulumattomat että kirkollisveroa maksavat elävät niin kuin kirkko opettaa. He pyrkivät kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa, etsivät kestävää elämäntapaa, kaipaavat tervettä yhteisöllisyyttä, rakastavat lähimmäistä ja muutenkin noudattavat periaatteita, jotka minä miellän kristillisiksi. Olisi siis täysin mahdollista, että nämä ihmiset löytäisivät kirkon ja kokisivat sen omakseen.
Miksi niin harvat sen tekevät? Osaltaan voi syyttää kirkon huonoa ulosantia, niin sanotusti brändin heikkoutta. Perusongelma monien ihmisten suhteen on se, että he eivät koe voivansa tulla kirkkoon juuri sellaisena kuin ovat. Ihmiset kokevat tulleensa ja tulevansa torjutuiksi tai ohitetuiksi. Kokevat, että heidän pitäisi omaksua tietyt dogmit ja normit mukisematta, jotta saisivat olla osa kirkkoa. Vaan ei älykäs ihminen voi sitoutua mihinkään yhteisöön, jossa kokee vapaan ajattelun ja keskustelun olevan ei-toivottua tai jopa kiellettyä. Jos tuntuu, että omat aivot pitää jättää kirkon asehuoneeseen ja moraalinen kompassi suunnata kohti jotakin muuta kuin Jumalan ihmiselle lahjoittamaa järkeä ja omatuntoa, niin kavahdus ja kiireesti ulos ovesta peruuttaminen ovat äärimmäisen ymmärrettäviä ja erittäin järkeviä tekoja.
Mutta, paljon pienemmältä laitumelta kirkkoon sisään hiipineenä voin kertoa, että kirkon katto todella on korkealla ja seinät avarat. Vaikka ajoittain vaikuttaakin päinvastaiselta, niin kirkko tai sen papit eivät ole pelkkiä pelkureita, jotka ampuvat alas kaiken mikä liikkuu tai liikuttaa. Kirkossa voi olla minunkinlaisena ja sinunkinlaisena(?) ja voi ihmettä(!), mitä enemmän kaikenlaisia ihmisiä kirkossa toimii, niin sitä useammasta toiminta näyttää omanlaiselta.
Mutta miksi sinun pitäisi kuulua kirkkoon? (Paitsi siis siksi, että minä tuntisin oloni siellä mukavammaksi.) Voisin luetella syitä, mutta se on tehty jo muualla aiemmin. Meidänkin blogissa asiasta on kirjoitettu esimerkiksi täällä. Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo tiivistää syyt hienosti yhteen hyvin yksinkertaiseen. Toimittaja Lari Malmberg haastattelee Laajasaloa Kuukausiliitteeeseen ja kirjoittaa:
Laajasalo haluaa johtaa joukkojaan edestä tai siis keskeltä. Hän haluaa jalkauttaa kirkon kaikkialle Kallioon, houkutella sekä juopot että hipsterit Jumalan taloon.
Mutta ei siksi, että kirkko tarvitsisi ihmisiä, hän sanoo. Vaan siksi, että näinäkin maailman aikoina ihmiset tarvitsevat lähimmäisen rakkautta. Ja jakamatonta huomiota, jota emme vauvaiän jälkeen enää saa muualta kuin Jumalalta.
Minä kyllä lisäisin, että vaikka kirkko (hengellisenä käsitteenä) ei tarvitse ketään yksittäistä ihmistä, niin kirkko (organisaationa) tarvitsee ollakseen terve, elinvoimainen ja todentuntuinen. Täällä voit liittyä kirkkoon (organisaationa). Kirkkoon kävelemiseen et kuitenkaan tarvitse jäsenyyttä, joten tervetuloa!
– Mirka Maaria