Kasta inte stenar
Muutimme vuosi sitten omakotialueelle, vähän niin kuin maalle. Naapurissa asuu perhe, jossa on kolme sopivanikäistä poikaa leikkikavereiksi meidän seitsemänvuotiaalle. Pojat kiinnostuivatkin pian muuton jälkeen toisistaan. Mutta ….ongelmana on alusta alkaen ollut se, ettei pojilla ole yhteistä kieltä. Riitaa ja väärinkäsityksiä tulee helposti. Mutta tämähän ei ole mikään ongelma. Tämä on mahdollisuus molemminpuoliseen kielikylpyyn, ajattelin toiveikkaana. Ja näin ajattelen vieläkin.
Hieman hymyillenkin suhtauduin vielä vuosi sitten poikani kysymyksiin: ”Miten äiti sanottiinkaan ruotsiksi, ettei saa heittää kiviä?” Kivienheitto on ollut kokoajan ongelmana. Tulkkia ja välienselvittelijää ollaan tarvittu ja näin me aikuisetkin olemme näppärästi ”tutustuneet” toisiimme.
Viimeinen viikko on nyt sitten ollut oikein kivikautta. Ensin heitti toinen naapurin poika poikaamme kivellä jalkaan ja tällä viikolla kunnostautui nuorempi heittäen automme ikkunan rikki. No, naapurin kotivakuutus korvaa jne. Kuulen poikamme selittävän kaverilleen ruotsalaisten olevan sellaisia, että ne aina heittää kiviä. Niitä pitää varoa.
Näin syntyvät siis stereotypiat: Nuoret potkivat mummoja, mummot ovat kiukkuisia, muslimit sortavat naisia, mustalaiset varastavat ja ruotsalaiset heittävät AINA kiviä. Käymme pojan kanssa keskustelua siitä, etteivät kaikki ruotsalaiset heitä kiviä ja missään nimessä heitä ei saa nyt alkaa pelkäämään. Yritä nyt vain vielä olla kaveri, kyllä se kivenheitto sitten loppuu aikanaan. Lapsen maailmassa totta on tietenkin se, minkä on todeksi kokenut. Tässä on nyt valitettavasti liian monta kivikokemusta tietyltä suunnalta, niin että looginen päättely aivan loogisesti leimaa ruotsalaiset kivenheittäjiksi. Se on heidän tunnuspiirteensä.
Oikeasti olen sitä mieltä, että näissä naapurin lapsissa on onneksi muitakin piirteitä kuin kivenheitto. Silti tämä arjen eettinen ongelma haastaa niin lapset kuin aikuiset miettimään, mitä kaikkea pitää hyväksyä ja mitä ei, miten rikkomukset selvitetään, kuinka paljon olen valmis antamaan anteeksi ja kuinka paljon uskon siihen, että ihminen voi muuttua. Mielessä on käynyt myös ajatus siitä, tapahtuuko seuraavaksi jotain vielä kamalampaa ja eivätkö vanhemmat nyt ihan oikeasti saa sitä kivenheittoa loppumaan. Kehen pitäisi ottaa yhteyttä, jos tilanne vielä pahenee? Ja jos tilanne vaatii, löytyykö mistään supernannya ratkomaan lasten välistä kielisotaa?
Pakko uskoa, että kivikausi on nyt loppu ja täällä on turvallista. Voin itsekin vaikuttaa turvallisuuteen puhumalla auttavaa ruotsiani, puuttua ja kasvattaa. ”Kasta inte stenar”, kuuluu vakilauseisiini. Ja kertaus kai useimmiten auttaa asian perillemenoa. Jos en tähän usko, saan luultavasti muuttaa aika usein ja vaihtaa aina vaan naapureita. Sitä paitsi anteeksi on annettava. Jos vaikka oman lapsen näkö olisi mennyt kivenheiton seurauksena, olisi anteeksianto tietysti paljon vaikeampaa. Mutta jos niin olisi käynyt, olisiko minulla muuta mahdollisuutta kuin antaa sittenkin anteeksi?
Kyky antaa anteeksi on mielestäni ainut mahdollisuus elää rauhassa kenen tahansa kanssa. Varsinkin itsensä.
Mielessä soi Isä meidän rukous ” Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”
Anteeksianto ei ole aina helppoa. Ei tietenkään ole. Monia anteeksiannon prosesseja olen märehtinyt vuosia. Eikä anteeksianto tarkoita sitä, ettei se haittaa ja ”heitä vain kivillä niin paljon kuin haluat”. Mutta tästä omituisesta teostasi huolimatta haluan antaa anteeksi ja jatkaa elämää puhtaalta pöydältä. Tärkeät asiat erottaakin vähemmän tärkeistä siten, että niissä on pistettävä oma persoona, rohkeus ja viisaus kokonaan likoon ja haastettava itsensä ihan tosissaan.
Peace!