Kasvun ihme

Jaksan joka vuosi ihmetellä siten, miten omenapuut kukkivat. Minusta huolimatta. Aina ne tulevat ja tuovat kesän. Ihmettelen, jos taivaassa ei ole kukkivia omenapuita. Minusta ne ovat taivaallisia; kauniita ja kaihoisia. Älkää kertoko kellekään, mutta kukkivat omenapuut saavat minut itkemään.

Vähän kuin omenapuiden kukkia, ihmettelen myös miten hienosti kaksivuotias tyttäreni pitää nalleilleen aamupiiriä, lorupussi kulkee ja laulu raikaa. Väliin hän kehuu nalleja ”hyvä” ja väliin komentaa heitä istumaaan hiljaa. Täysin minusta riippumatta hän on mieltynyt opeleikkiin. Miten hienosti hän kasvanut ja kehittynyt päivä päivältä enemmän omaksi persoonakseen.

Kasvuun kuuluvat kyyneleet. Päivän päätteeksi nalleleikit on lopetettava ja siirryttävä unten maille. Muuten ei jaksa. Ja sekös harmittaa ja itkettää. Joka päivä.

Omassa työssäni niin oppilaitospapin kuin pariterapeutin työssäni näen aika paljon kyyneleitä. Omassa elämässänikin olen tottunut itkemään usein (tai luulen, että itkufrekvenssini on ”usein” verrattuna keskimäärin itkemisiin). Työssäni kuulemani ahdistuksen, pettymysten, kiukun, syyllisyyden ja kaunan takana on usein syvää surua ja itkemätöntä itkua. Kun seurustelusuhde tai parisuhde päättyy, samalla voi tulla oikeasti tajunneeksi myös vaikka sen, että vanhemmatkin jättivät lapsena liian yksin. Jokin sama toistuu ja siihen pohjattomaan yksinäisyyden kuiluun on nyt kriisissä houkutus jäädä. Itsesäälin voima on vahva. Toisaalta yksinäisyyden kuilu on tuttua ja siksi ”turvallista”. Tarvitaan nostoapua kuilusta ylös. Monet itkevät sitä, etteivät ymmärrä itseään, eivätkä siksi tiedä miten toiseen saisi yhteyden.

Kun alkaa tunnistaa omaa suruaan ja antaa sen tulla ulos puheena tai itkuna, se on puhdistavaa. Ja samalla saa otetta ja vastuuta elämästään. Tällaista minulle on tapahtunut, näin koin sen. Miten tästä eteenpäin? Auta minua!

Surusta saa jokainen osansa, kukaan ei voi siltä välttyä. Ja hyvä niin. Pelkkä paahtava aurinko kuivattaa kasvun, surun kyyneleet ovat ravinnetta uudelle kukinnalle. Sille, että vielä koittaa uusi kevät ja uudet omanapuun kukat, uudet aamupiirit ja ilo siitä, että uusi päivä on tullut, uusi tuttavuus, uusi seurustelusuhde. Uusi elämä.

Myötätuntoinen suhde omaan ja toisen suruun on parantava kokemus. Siksi kai en kyllästy tai väsy työssäni ihmisten kyyneleihin. Päinvastoin. Jotain uutta syntyy myös auttajassa, kun saa olla vastaanottamassa itkua. Joskus toisen suru saa myös kyyneleet omiin silmiin.

Fransiskaanimunkki Richard Rohr kirjoittaa kirjassaan Suostu elämään:

” Itkeminen vapauttaa meissä virtoja, jotka puhdistavat, kastavat ja uudistavat sisimpämme lempeästi. Itkeminen on sekä syyttämisen että kieltämisen vastakohta. Pyhimykset viittaavat usein kyynelten lahjaan. Hehän itkivät jatkuvasti. He jopa viettivät aikaa itkien yhdessä. Efraim Syyrialainen sanoi, että vapaus itkeä oli selvä merkki siitä, että ihminen oli aidosti kohdannut Jumalan. ”