Kehtaisko kulkea papiljotit päässä – tai edes jättää yhden päähän roikkumaan?

 

Osallistuin kotipaikkakuntani raittiusseuran järjestämälle seuramatkalle. Matkan järjestäjä, keksi-ikäinen nainen vastaanotti kaikki retkeläiset papiljotti päässä. Ensin sitä ei edes huomannut, se ei ollut mitenkään otsalla esillä, vaan pään takaosassa  juuri sen näköisenä, että se on vahingossa siihen jäänyt.  Sympaattista. En kehdannut kysyä naiselta asiaa, mutta päivän aikana eräs lapsi kertoi naiselle häntä koskevan ”salaisuuden”.

Matkanjohtaja vastasi jättäneensä papiljotin päähän, koska opettelee keskeneräisyyttä. En tunne naisen tarinaa tarkemmin, mutta papiljotti päässä teki hänestä kiinnostavan. Hyvin kiinnostavan.

Mahtavaa vastavoimaa aikana, jolloin monelle on tärkeämpää se, miltä asiat näyttävät kuin se, miten ne oikeasti ovat.

Kiinnostavaa tämä on myös siksi, että onko todella niin, että  keskeneräisyyttäkin täytyy tietoisesti opetella. Vaikka ihmekös tuo. Ajanhenki on tallainen.  Katja-Maria kirjoitti aiheesta eilen hienosti täällä.

Ja myös Hesarin kolumnisti Maaret Kallio viittasi   täydellisyydentavoittelun kiroukseen tällä viikolla täällä.

Minulle olisi voinut jäädä vahingossa papiljotti päähän. En tiedä onko koskaan käynyt niin, en ole huomannut, mutta olisi hyvin voinut jäädä. Edellispäivän sukkahousut ovat ainakin jokusen kerran jääneet housujen sisälle roikkumaan ja jossain vaiheessa päivää olen ihmetellyt omituista muhkuraa  jalassa tai housunlahkeesta roikkuvaa häntää.   Joskus olen vahingossa laittanut myös eriparisukat jalkaan.

Luulin pitkään, että tällaista nyt voi sattua kelle vaan, mutta elämä on opettanut, että ei. On niitä, jotka eivät koskaan mokaa ja jaksavat pitää kulissit ahkerasti kunnossa.  Ja niitä, joiden sukkaparit yksinkertaisesti eivät vain sotkeudu keskenään edes pesukoneessa.  Tämä on yksi elämän ihmeellisyyksistä, jota en lakkaa ihmettelemästä.

En usko, että kukaan voi selvitä mokatta elämää läpi. Kyllähän ”täydellisillekin” tapahtuu yllättäviä asioita. Sitten ero tai sairaus tms. elämään kuuluva vastoinkäyminen tuntuu ekstraikävältä.  Koska kaikenhallitsemisen harha katoaa.  Eämässä pitäisi mokata ainakin riittävästi.

Arvostan aitoutta. Minun on yksinkertaisesti niin paljon helpompi olla siellä missä milloinkin olen, jos läsnäolevat tietävät minusta jotakin oikeaa mielikuvien tai kulissien sijaan.  Oma selviytymiskeinoni on pikemminkin ollut eri elämän vastoinkäymisissä se, että puhun niistä kuin vaikenen, Aikoinaan minun teki melkeinpä kättelyssä esitellä itseni ”tahattomasti lapsettomaksi”.  Siksi en täysin allekirjoita tätä täydellisyydentavoittelemisen ja kulissimaailman monopolia.  Omalla strategiallani olen  päässyt kuitenkin hyviin työpaikkoihin. Niin vaikka työhaastattelussa olen esitellyt puutteeni tai problemaattiset ihmissuhteeni. Tai sitten kirkossa hyväksytään puutteellisia säheltäjiä  keskimääräistä paremmin töihin kuin  monessa muussa kovemman tulostavoitteiden työpaikassa.

Mutta tiedän aiheuttavani myös häpeää. Ainakin 11 – vuotias siskontyttöni häpeää pukeutumistani. Olen pahoillani. Tai rehellisesti en ole pahoillani siitä, että saan vapaasti kulkea röntöissä vaatteissa pitkin kotikylän teitä. Se on vapauttavaa. Mutta olen pahoillani, että toisen tarvitsee hävetä minua.  

Enkä väitä, että aitous keskeneräisyyksineen olisi minulle maailmanhelpointa. Usein esimerkiksi nykyisessä työpaikassani koen, että olisi eduksi olla muodollisempi. Se olisi ehkä vakuuttavampaa. Ihailen papiljottipäässä matkanjohtajaa. Toivon, että pian tässä kohta minäkin uskaltaisin jättää papiljotin päähän jossain hienossa kokouksessa. Se olis just hienoa.

Keskeneräisyys kunniaan, turha muodollisuus veks.

– Minna T.

p.s. Lily ei suostu julkaisemaan kuvia :( ainakaan mun kuvia :(