Keisarin takapuoli

Tyttäreni alkoi kerrata minulle kuulemaansa H.C Andersenin Keisarin uudet vaatteet – satua. Olen sen verran kirjafriikki, että aina kun lapsi haluaa reflektoida kirjoja olen välittömän kiinnostunut.  Lauantaisauna vaikutti paikkana luonnolliselta tämän kertomukseen muistelemiselle. Oma takapuoleni muistutti varmaankin elävästi kirjan kuvitusta (eikä se taas muistuttanut ton BRATZin takalistoa). Oliko 6v.:lle jäänyt sadusta mieleen mitään muuta kuin nakupelle keisari (*tirskuntaa*)? 

Keisari huijataan isolla rahalla ostamaan uudet näkymättömät vaatteet. Kukaan ei uskalla sanoa, ettei näe mitään, ei edes silloin kuin keisari menee kaikkien eteen. 
 

Niin että yritetäänkö me nyt jotain keisarin uudet vaatteet -temppua tällä blogilla? Että paljon hälyä ja vähän (jos lainkaan) sisältöä? Vastaus selvinnee ajan kanssa –  me ollaan juuri vasta lähtöviivalla, tekemässä kaavoja pukuun. 

Tässä blogissa toivoakseni näyttäytyy kirkko, joka ei yritä olla jotain muuta kuin mitä on. Eli silloin se on jäsentensä ja työntekijöidensä näköinen, meidän kirjoittajien näköinen. Mikään koko kirkon garderoobi me ei tietysti voida olla, vaikka varsin monipuolista viritelmää löytyy tämänkin jengin kaapeista. 

Sadussa pieni lapsi on se joka huutaa totuuden julki, eli “Eihän sillä ole vaatteita ensinkään”. Tyttäreni sanoi, että hän ei halua olla sellainen joka valehtelee. Hänestä oli kauheaa, että keisari tuli sillä tapaa huijatuksi. Vastasin, että minä en haluaisi olla sellainen, jolle joudutaan valehtelemaan. Minä haluaisin, että sanottaisiin suoraan. 

Alkuperäisen sadun voit lukea esim. täältä.