Kerjuulla

Työpaikkani edustalla on perjantaihin saakka vaivaismummo-patsas. Sen idea on lähtenyt vanhasta vaivaisukkoperinteestä. Puiset vaivaisukot ovat keränneet rahaa kirkkojen ovilla köyhille. Työpaikkani edessä oleva vaivaismummo on taiteilija Matti Pekosen tekemä. Se esittää polvillaan kerjäävää naista. Taiteilija halusi herättää vaivaismummon kautta keskustelua kerjäämisestä. Vaivaismummoon laitetut rahat taiteilija lahjoittaa Hirundo-keskukselle, joka auttaa paperittomia ihmisiä, jotka joutuvat kerjäämään. Taiteilija sanoi, että on kiinnostavaa nähdä saako kasvoton patsas enemmän rahaa kuin sen lähettyvillä kerjäävät elävät ihmiset. Heidän kupeissaan näkyi vain joitakin senttejä.

Kerjääminen on vaikea asia. Ongelman ydin on Romaniassa ja Bulgariassa. Muutoksen pitäisi tapahtua siellä, mutta mitä me teemme muutosta odotellessa. Kotimaassa kuukausitulo saattaa olla 20 euroa. Vaikka ihminen itse haluaisi kouluttaa itsensä ja sitä kautta kivuta ylös kuopasta, se on vaikeaa. Kouluttautuminen oli tehty Romanian romaneille miltei mahdottomaksi. Suomessa voi päivässä saada hyvässä lykyssä 20 euroa. Ei kerjäämällä varmastikaan, mutta vaikka pulloja palauttamalla.

Mutta jos annamme kerjäläisille, auttaako se heitä todella? Mitä enemmän he saavat rahaa täällä, sitä vähemmän on syitä asua kotimaassa ja sitä vähemmän kotimaalla on syitä hoitaa oman vähemmistön elinolot kuntoon.  Mutta kun nuo ihmiset ovat täällä, palelevat talvella, nukkuvat puistoissa, ovat sairaita ja turvaa vailla. Onko silloin oikein sanoa, että apua ei heru, koska ongelman ydin on muualla?

Pohjoismaissa on tapana mieluummin tukea rakenteita, jotka tukevat ihmisiä kuin suoraan yksilöitä, jotka ovat hädässä. Me annamme mieluummin rahaa kasvottomille järjestöille, jotka hoitavat asian puolestamme. Rakenteet on meillä kunnossa ainakin siltä osin, että kerjäläisiä meillä ei ole omasta takaa ollut aikapäiviin. Italiassa on katolilaisten tapana ajatella, että jokainen kerjäläinen voi olla itse Kristus. Varakkaat ihmiset antavat silloin tällöin rahaa kerjäävän kuppiin ja hoitavat siinä samalla kai suhdettaan Jumalaan. Minun on vaikea katsoa kerjääviä ihmisiä silmiin silloin, kun kävelen heidän ohitseen. Tuntuu niin pahalta, että jonkun osa on kerjätä. Miksi en voisi katsoa silmiin ja hymyillä, vaikka en annakaan lanttia.

Rakenteet, joille me olemme valmiita antamaan rahaa, eivät katso silmiin ja hymyile. Olen nähnyt kadulla kerjäävän naisen purskahtavan liikutuksesta itkuun vain siitä hyvästä, että joku tuo ruokaa ja hymyilee. Ihmiset sanoivat minulle tänään, että antavat rahat mieluummin vaivaismummolle, koska jos ne antaa suoraan kerjäläiselle, ei voi tietää mihin rahat todella menevät. Mitä kerjäläinen rahoillaan ostaa tai saako hän edes itse pitää päivän saldoa?

Minun vuoroni oli illalla tyhjentää patsaan kerjuulipas. Siellä oli satoja euroja.

Nanna H.

Kuva: Anne Immonen