Keväällä 20 vuotta sitten

Keväällä 1994 minä olin seitsemännellä luokalla koulussa. Kesällä täytin 14 vuotta. Harrastin teatterikerhoa ja partiota. Keskiviikkoisin katsoin televisiosta Melrose Placen. Yritin muiden lailla kuunnella Nirvanaa, koska Kurt Cobain oli juuri tehnyt itsemurhan ja se oli järkyttävää. Laamapaitaani oli kotiväreillä värjätty pesukoneessa ympyröitä ja minulla oli Dr. Martensin mustat kengät. Muuta en muista keväästä 1994.

Luin pari vuotta sitten erään kirjan* tuon kevään todellisista, historiaan jääneistä tapahtumista. Kirjan päähenkilö ja kirjoittaja oli tuona keväänä minua vain hieman vanhempi, 17-vuotias. Ruandan kansanmurhassa murhattiin 800 000 ihmistä. Tämä oli 20 % koko maan silloisesta väestöstä. Leah jäi henkiin. Kirjan luettuani mietin miksi tämä muisto ei jäänyt minun mieleeni keväästä 1994.

Tänään on tullut tasan kymmenen vuotta Konginkankaan bussiturmasta.  Luin aamulla kirjoituksen pelastustyöntekijöiden muistoista keväältä 10 vuotta sitten. Itketti vieläkin. Vasta luin myös uutisen tuoreesta bussiturmasta, jossakin kaukana se tapahtui. En muista missä. Kun uutiset tulevat kaukaa, ne saavat vähemmän palstatilaa. Surettaa vähemmän. Toisaalta on hyvä niin. Emme ehkä jaksaisi sitä surun määrää, jos reagoisimme yhtä voimakkaasti kaukana ja lähellä tapahtuneisiin onnettomuuksiin.

Meille kaukana on lähellä jossain toisaalla. Ruandan kansanmurhasta uutisoitiin aluksi välttäen termiä kansanmurha. Jos sen sanan olisi sanonut ääneen, olisi ollut pakko puuttua tilanteeseen. YK:ta, Yhdysvaltoja, Belgiaa ja Ranskaa on syystäkin moitittu pään poispäin kääntämisestä. En muista mitä Suomen lehdistö kirjoitti silloin. Ruandan kansanmurhan tiimoilta järjestetyt oikeudenkäynnit jatkuvat yhä tänä keväänä. Ruandalla on uusi kansallislaulu, jossa ei enää sanota ääneen eri heimoja. Leah ei palannut asumaan Ruandaan. Ruanda tuntuu edelleen olevan yhtä kaukana kuin kevät 1994.

Nanna H.

* Chishugi Leah, Pitkä matka paratiisiin, LIKE 2012

Kuva: Wikipedia