Kielipeliä
Mikko on vapaa-ajattelija, tai niin hän on tottunut itsestään ajattelemaan. Isä ja äitikin ovat vapaa-ajattelijoita. Koulussa Mikko osallistui aina elämänkatsomustiedon opetukseen, ei käynyt rippikoulua, mutta prometeusleirin kaksikin kertaa. Siellä hänen agnostinen identiteettinsä vahvistui; Jumalan olemassaolosta kun ei ole olemassa mitään tieteellistä todistusta.
Suvivirren hän osaa tietenkin, koska sehän kuuluu suomalaiseen kulttuuriin. Muuten kristillinen kulttuuri on hänelle vierasta. Synti, siunaus, armo, vanhurskas ja perisyntioppi kuulostavat museo- tai sketsikieleltä.
Mikko huomaa pohtivansa järjen ja uskon välisiä kysymyksiä, se on hämmentävää, sillä hän on tottunut leimaamaan uskovat ihmiset järjettömiksi. Ainakin uskonsa osalta, muuten voivat olla ihan järkeviäkin muilla elämän osa-alueilla kuten urheilussa tai raha-asioissa. Opiskelukaveri on kovasti kiinnostunut keskiajan mystikoista ja puhuu omasta mystisestä kokemuksestaan. Hän väittää kokeneensa syvää sisäistä rauhaa. Mikko on pari kertaa lukenut ystävän seuraksi mystikkojen tekstejä. Opiskelukaverin mainostama sisäinen rauha kiinnostaa, mutta mitään mystistä kokemusta hän ei kyllä ole kokenut.
Mikko uskaltautuu kuitenkin seurakunnan papin puheille teemalla: Miten mystisen kokemuksen voisi saavuttaa? Pappi ei ymmärrä, mihin hän mystistä kokemusta tarvitsee ja lukee hänelle pitkiä pätkiä katekismuksesta Jumalan kolminaisuudesta. Mikko kokee, ettei pappi osannut vastata hänen kysymyksiinsä. Kohtaamisesta jäi jotenkin nolo olo.
Mystikkoystävä kehottaa etsimään uutta hengellistä ohjaajaa. Hengellistä ohjaajaa???? Siis mitä, ketä? Mieluummin Mikko käy tutussa baarissa ja vaihtaa kavereiden kanssa ajatuksiaan. Mystikkoystäväkin käy samassa kantapaikassa. Papin puheille hän ei taida enää viitsiä mennä.
Mikon kaltaisia on yhä enemmän. Sellaisia, jotka eivät ole kasvaneet kristillisen kulttuurin ja kasvatuksen ympäröiminä, mutta joita tottavie kiinnostaa olemassaoloon, Jumalaan ja uskoon liittyvät kysymykset. Ja harmittaa ihan sikkenä, että kirkossa puhuttu kieli usein sulkee etsivät ja ajattelevat ihmiset enemmän pois kun vetää puoleensa. ”En ymmärrä tätä kieltä, se ei taida koskea minua”, on luonnollinen johtopäätös, jos on yrittänyt lähestyä kirkon ihmistä, mutta kohtaamista ei ole oikein tapahtunut.
Voisikohan eri käsitteitä käyttävien Jumalaa kaipaavien yhteisö olla olemassa? Vai tarvitsevatko tietyt uskovat juuri ne tietyt ”oikeat” sanat, joista huokuu tuttuus ja turva ja sitä kautta oikea usko?
Sanoilla ei voi ilmaista läheskään kaikkea. Mutta onneksi ne ovat kuitenkin olemassa, sanojen avulla voimme sentään yrittää päästä toistemme lähelle ja sanoittaa jotakin uskostamme.
Jeesus käytti radikaalisti Jumalasta termiä Abba, isä. Sellaista paheksuttiin silloin ja pidettiin jumalanpilkkana. Jumalaa ei ollut totuttu pitämään niin läheisenä. Nykyisin 2,29 miljardia kristittyä rukoilevat Jumalaa sanoilla: Isä meidän…
——————————–
Sosiologi Anna Kontula kirjoittaa näistä asioista hienosti kirjassaan Mistä ei voi puhua
Mikon nimi on muutettu.