Kiitos äiti sääristä ja rohkeudesta
Eilen oli äitienpäivä. Tämä tulee vähintään päivän myöhässä siis:
Kasvojeni sivuprofiilissa näen korkeahkon nenän, jonka kärki nousee aavistuksen ylöspäin. Vähän niin kuin äidillä, mutta koska isälläni taas on matala nenä, jonka kärki viettää alaspäin, äidin nenän piirteet ovat laimentuneet minussa. Silti, kasvojeni sivuprofiilissa on paljon äidistäni, pieni supukka suu, suora otsa ja korkeat poskipäät.
Sääreni ovat kuin kopiot äitini sääristä. Ne ovat pitkät, suorat ja hoikat. Niitä on kehuttu aivan kuten ädinkin sääriä. Kerran teini-ikäisenä kokeilin pelkät alushousut ja t-paita päällä sisällä kotona uusia rullaluistimia. Isä kysyi, että en kai minä noin aio ulos lähteä. ”Kyllä noilla säärillä saa lähteä!” sanoi äiti. Hymyilytti.
Viikonloppuna kävin äitini kanssa saunassa. Jotain samaa alastomissa vartaloissamme on. Sama poikamainen suoruus, mutta äitini keho on naisellisempi, on aina ollut, ja on edelleen, vaikka hän on yli 30 vuotta vanhempi kuin minä. Minä pidän poikamaisesta kehostani.
Minä olin aina hyvä koulussa. Sain helposti ysejä ja kymppejä. Äiti ei ollut hyvä koulussa, hän sai kutosia ja vitosia. Kun kävin peruskoulua, äiti sanoi aina, että hän on onnellinen, että äly on periytynyt enemmän isältäni (joka taisi olla supernero koulussa) kuin häneltä. Mutta käytösnumeroni oli kasi. Minun peruskouluaikanani piti olla aika huonokäytöksinen, että ei saanut kymppiä käytösnumeroksi, lähes kaikilla oli kymppi. Ysi vielä meni, mutta että kasi. Isäni oli järkyttynyt, että miten huonosti minä oikein käyttäydyin siellä koulussa. Äiti oli itse opettaja. Hän sanoi isälle ja minulle, että kymppejä käytöksestä saivat oppilaat, jotka olivat hiljaa, tottelivat opettajaa ja puhuivat vain kuin siihen oli lupa – miellyttäjät. Äitini tiesi, että minä kyselin ja kyseenalaistin, jopa opettajia. Hän kannusti minua sanomaan rohkeasti oman mielipiteeni ja kysymään, jos en ymmärtänyt, hiljaa ei missään nimessä pitänyt olla, jos ei ymmärtänyt tai opettajan sanomisessa oli jotain, mikä soti omaa ajattelua vastaan. Samalla äiti kuitenkin sanoi, että minun pitäisi yrittää silti tulla toimeen niidenkin opettajien kanssa, joiden kanssa minulla oli vaikeaa, yrittää aina esittää asiani ystävällisesti.
Äiti on usein sanonut, että olen kaunis. ”Kasvot kuin nukella”, hän kerran totesi, kun ei ollut nähnyt minua pitkään aikaan, katseli minua, kun istuimme pöydän ääressä kahvia juoden.
Kun isä ei olisi päästänyt minua teini-ikäisenä illaksi ulos, äiti puhui puolestani, sanoi, että pakkohan nuoren on saatava elää. Kun tulin humalssa kotiin alaikäisenä, äitini tarjosi aamulla vettä ja mehua, kysyi pilke silmäkulmassa, että onko nyt hyvä olla, ei nuhdellut.
Kun minä olen halnnut tehdä jotain ”radikaalia”, kuten muuttaa ulkomaille, äiti on aina kannustanut minua, kun muu suku on varoitellut vaaroista ja epäillyt, että voiko kaikki mennä hyvin.
Kun kerroin, kuinka ystäväni isä oli sanonut, että hänellä ei enää ole poikaa, kun ystäväni oli kertonut homoudestaan isälleen, äitini kysyi, että tiesinhän minä, että hän ei ikinä hylkäisi minua, vaikka en olisi hetero. Eikä hän hylännyt, kun kerroin. Ei järkyttynyt, ei kysynyt, mitä hän oli kasvatuksessa tehnyt väärin, totesi vain, että kyllähän hän on sen aina vähän aavistanut.
Kiitos äiti kauniista sääristä ja monesta muusta fyysisestä ominaisuudesta, joista itsessäni pidän, jotka sinulta olen perinyt. Kiitos siitä, että olet kannustanut minua olemaan rohkeasti minä. Kiitos ettet ole moittinut silloin, kun olen eniten rakkautta tarvinut. Kiitos, että olet luottanut minuun ja tuntenut minut niin hyvin, että olet antanut minun tehdä itse omat virheeni.
Kiitos äiti että olet sanonut minua kauniiksi.
Kiitos että olet ollut onnellinen puolestani, kun minusta on kasvanut monessa suhteessa aivan toisenlainen ihminen kuin sinusta. Sinä olet totisesti opettanut minulle, että oma lapsi ei ole itsen jatke, vaan hänestä kasvaa oma yksilönsä, jonka arvomaailma, ulkonäkö, äly, mieltymykset ja kaikki muu voi olla jotain ihan muuta kuin vanhemmalla, mutta vanhempi rakastaa lastaan silti, sen takia, siitä huolimatta – joka tapauksessa rakastaa, kertoo sen eikä siihen tule ikinä ehtoja. Minä ja sinä olemme tavallaan kuin yö ja päivä, emme ymmärrä toisiamme kovinkaan hyvin kommunikoidessa, meillä on täysin erilaiset intressit ja elämäntyylimme ovat lähes vastakkaiset, mutta en koskaan epäile, ettet rakastaisi minua tai hylkäisit minut. Minäkin rakastan sinua, vaikka en aina osaa oikein näyttää sitä.
Hemuli
P.S. Koska teksti manitsee isäni muutamaan otteeseen niuhona ja ankarana, niin tämä isikirjoitus on linkattava.