Kirahvipapit ja äitipapit

Pappiäiti edustaa joskus harvoin virallisessa kaavussa. 

”Mun äiti ja isi on kirkon pappeja” – tyttäremme on esitellyt vanhempiensa ammatit tällä tavoin jo kauan. Termi on hänen ihan itse lanseeramansa, mutta sisältää syvän teologisen viitteen. Papit on aina jonkun seurakunnan tai yhteisön pappeja. 

Ev.lut. kirkon papit ovat teologian maistereita, joilla sisältyy tietyt kirkolliset vaatimukset tutkintoon. Lisäksi pitää löytää työpaikka, jotta voi saada pappisvihkimyksen. Duunina pappeudesta tekee erilaisen ainakin se, että Jumalan edessä luvataan kaikenlaista työn hyvin hoitamisesta ja esikuvallisuudesta muille. (So help you God.)

Katolisessa ja ortodoksisessa kirkoissa pappisvihkimyksen voi saada vain naimattomuuslupauksen tehneet miehet. Välillä tulee mieleen, että ehkä se tosiaan on ainoa oikea tapa tehdä näitä Jumalan hommia – eristäytyä yksinkertaiseen elämään ilman asuntolainaa, mustiin vaatteisiin puuroisia käsiään pyyhkiviä taaperoita tai aviokriisejä. Toisaalta äitipappi voi hyvin ymmärtää, jos kastekotia ei ole siivottu tahrattomaksi. 

Historia (ja nykyisyys) on monella tapaa todistanut, ettei papeista tule sen pyhempiä tai synnitömämpiä vaikka lupaisivat mitä, ei missään kirkkokunnassa.Vastuu ja lupaus kulkevat pappeudessa mukana, mutta onneksi  armoa riittää myös papeille. 

Luin äskettäin sadun kirahveistä, jossa kerrottiin heidän kaulansa tarina: kirahvit kyllästyivät muiden elänten jatkuvaan metelöintiin ja kasvattivat kaulansa niin pitkiksi, ettei muiden älämölö enää kantautunut heidän korviinsa. Ehkä voi ajatella mainittujen kirkkokuntien pappeja kirahveina  ja me ev.lutit metelöimme täällä yhdessä muiden kanssa. (Kaiken maailman eläinsadut: Hannele Huovi: Kirahvi)

Äitipappi ajatteli teologisia ajatuksia(?)  ja unohti vahtia lastaan.