Kirkonpenkillä selällään

”Sellainen rento tilaisuus olis kiva”, kuulen usein kun perheiden kanssa suunnitellaan yhdessä juhlia ja juttuja. Minäkin nautin kun ei tarvitse kankeilla.  

 Rippileirin jälkeen  kävin nuorille suunnatuissa seurakunnan jutuissa, koska tunnelma siellä oli lämmin ja rento. Tutustuin hengellisyyteen itsessäni. Yhteisissä rukoushetkissä pidin silmät auki, kun muut sulkivat omansa. Etsin kiihkeästi näkymätöntä. Jumalaa. Kärsin suunnattomasta tyhjyydentunteesta, koska aavistelin jotakin enemmän olevan olemassa ja odottavan minua.

 Lokakuun nuortenmessussa katselin, kuinka teinit olivat luoneet Hämeenkylän kirkosta omannäköisensä tilan nuorten iltamessussa. Huterat enkelinsiivet oli tuotu pöydälle, suuria kysymyksiä oli raapustettu paperille siihen viereen. He toteuttivat saarnan pienenä näytelmänä. Ilta hämärsi, tunnelma oli tiivis. He makoilivat pitkin kirkon penkkejä. 

 Minusta kirkossa pitäisi yleensäkin voida välillä maata. Tuntuma on silloin ihan erilainen. Sitähän tämä usko kai on, pienen ihmisen lepoa suuruuden edessä, keskellä, sylissä.

 Rukouksen aikana seinälle heijastettiin kuvia. Joku heistä oli käynyt Lapissa kuvaamassa maisemia. Rukouksia sai käydä kirjoittamassa paperiin, yllättävän moni haki lapun. Myös minä. Vähäeleinen pappi luki rukoukset alttarilta ääneen. Joku oli toivonut, että saataisiin joukkoa suuremmaksi. Siellä oli nyt kolmisenkymmentä henkeä, osa puuttui koeviikon takia.

 Aivan hillittömän hienoa, että nuoret olivat saaneet rakentaa kirkkoon ihan oman jutun. Se oli rosoinen ja aito. Siellä oli hyvä ja helppo olla. Pappi palveli taustalla ja oli ylpeä joukosta. Itse jäin miettimään, millaisen jutun voin kehittää, että aikuisetkin saavat luvan kanssa halutessaan levätä penkillä ja ihmetellä.

 -Katja-Maaria