Kirkossa kirkosta kirkkoon

Kesäloman jälkeen mieli suuntaa syksyn oppilaitostyön suunnitteluun. Ennen  suunnittelua on pakko vähän katsastaa, missä kesällä tapahtui kirkollisella rintamalla.

Kesällä kirkko ja sen säröilevät äänensävyt ovat olleet mediassakin esillä. Kesäkuussa Irja Askola siunasi lähetysjuhlilla lähetystyöhön rekisteröityneessä parisuhteessa elävän homoparin. Siitä seurasi kohu sekä puolesta että vastaan. Piispa sai vihaviestejä ja tukipostia.  Heinäkuussa kansanlähetysjuhlilta uutisoidun sisäministeri Päivi Räsäsen puheen jälkimainingeissa kirkosta erosi n. 7000 jäsentä. Vaikka kirkko tuntuu olevan kovin kaukainen ja vähämerkityksellinen instituutio, niin ainakaan Päivi Räsäsen näköiseen kirkkoon nämä eronneet eivät halua kuulua. Päivi Räsänen puolestaan toi puheessaan esille syvän huolensa liian maallistuneesta evankelisluterilaisesta kirkosta.

Ja kaikenlaista muutakin kirkosta on lehdissä ja netissä kirjoitettu. Lähinnä negatiivista tai negatiivissävytteistä. Tietenkin se minua harmittaa.  Kirkko, joka esitellään mediassa ei näytä siltä kirkolta, jossa olen luullut olevani töissä. Ei ainakaan täysin. Minusta tuntuu, että mikään ei ole helpompaa – ja hauskempaa – kuin haukkua kirkkoa. Niin, vaikka kirkko ovat kaikki ne ihmiset, jotka siihen kuuluvat.

Kirkko on siis  kovin moniääninen. Se on ainakin tullut  nyt viimeistään tiettäväksi. Toisia se hämmentää ja ahdistaa. Minuakin välillä. Mutta yksimielisyyteen ei nykyseurakunta enää taivu (onko koskaan sellaista todella ollutkaan?). Olen samaa mieltä piispa Irja Askolan kanssa siitä, että moniääninen kirkko vaatii toisen erilaisuuden sietoa, aitoa keskustelua ja toisen erilaisen näkökulman kuuntelua. Se vasta on keskustelua. Pakotettu yksimielisyys olisi väkivaltaa ja siksi pelottavaa.

Aaltoyliopiston käytävillä tuntuu välillä, ettei ketään kiinnosta onko kirkko olemassa vai ei ja olenko minä pappina siellä olemassa vaiko en. Mutta kun pinnan alla  kuohuu tai kun kriisi iskee, silloin meihin otetaan yhteyttä. Ja hyvä niin.  Tai kun naimisiin pitäisi päästä tai lapsi saada kastettua, yhä suuri osa  turvautuu näissä isoissa käännekohdissa kirkon toimituksiin. Yhä useampi opiskelija harrastaa joogaa ja mindfullnessia, muun muassa siksi, että osaisi olla enemmän läsnä.  Ne ovat nykyihmisen hengellisen elämän ja hiljentymisen paikkoja. Hengellisyys ei ole kadonnut, sen muodot ovat vain nyt erit kuin vuosikymmen tai kaksi sitten.

 Niin kauan kuin on elämää, on elämään liittyviä eksistentiaalisia kysymyksiä. Kirkon työntekijöiden ja julkkiskristittyjen osaamisesta tai osaamattomuudesta huolimatta teologiset ja olemassaolon kysymykset vaivaavat yhä vaan ihmisiä. Jos ei nyt kaikkia, niin monia kuitenkin. Ne eivät lopu, vaikka toisin väitetään.  Siitä osoitus on mm. se, että muusikko Kari Peitsamo ja 160 muuta aloittavat tänä syksynä teologian opintonsa. Hakijoita oli enemmän kuin vuosiin. Yhä vaan ihmiset rukoilevat ja saavat rukousvastauksia ja kokemuksia siitä, että rakastava Jumala on elävä ja olemassa.Sellaisista ei mediassa kerrota ainkaaan kovin usein.  Moni nykyeläjä erottaa hengellisyyden ja kirkon, mutta monen mielestä kirkkoon kaikesta huolimatta kannattaa edelleen kuulua. Niin minustakin.

Näissä mietteissä syksy alkaa pian ja upeat, kiinnostavat opiskelijat, uudet ja vanhat, ovat taas kohdattavissa. Mikä mahdollisuus kohtaamisissa piilekään. Kun tavataan, niin kohdataan oikeasti!

– Minna T.

Kuva: Juha Antikainen