Kiusaaminen, kipu ja kasvu

Kantohankeenkin jää jäljet

Ala- ja yläasteen aikana luokassamme oli lukematon määrä riitoja, välien katkaisemista, vihakirjeitä, sovintoja, kaikkea muuta siihen liittyvää, kruununa ”valesovintoja”. Lasten ja nuorten julmuus ja erityisesti ulossulkemisen tavat, joita ryhmädynamiikka voi tuoda esiin, on toisinaan käsittämätöntä.

Muistini mukaan roolini on ollut hiljainen hyväksyjä. Mieleeni on jäänyt tilanne uimahallin porealtaasta, jossa uimatunnin lopussa istuttiin ja yhdelle ilmoitettiin että sovinto oli ollut valesellainen, ”ei me oikeasti haluta sinun kavereita olla”. Silloin kolmas sanoi ääneen ajatuksensa: ”Tajuatteko te, kuinka rumaa tuo on?”. Muistooni on jäänyt valtava ihailuntunne. En sanonut sitä silloin ääneen, mutta muistan että tuijotin ja ajattelin että vau, miten käsittämättömän rohkeasti tehty.

Olen näistä tapahtumista joidenkin vanhojen luokkakavereiden kanssa keskustellut ja he taas joidenkin ja niin edelleen. Muistoja ja käsityksiä tapahtumien kulusta on erilaisia. En ota tässä kantaa siihen, pitäisikö jonkun tai kenen pyytää tai antaa anteeksi, mutta nostan esille muutamia keskustelujen herättämiä näkökulmia.

Tästä kirjoittaminenkin tekee kipeää, koska tiedän, että siitä on jäänyt monille kipeitä muistoja. En haluaisi avata vanhoja haavoja, mutta tiedän, että kiusaamista tapahtuu edelleen. Lapset ja nuoret ja aikuiset, asia ei kyllä ikää katso.. Kiusaamisen käsite ei ole enää niin mustavalkoinen kuin aiemmin mutta siihen edelleen liittyy selkeitä periaatteita. Kiusaaminen on väärin, kiusaamisen loppumisen ei pitäisi koskaan olla kiusatun vastuulla, kiusaamiseen on oltava aina oikeus ja mahdollisuus hakea apua, kaikkien osapuolten.

Minusta yleensäkin elämässä ja niin myös kiusaamistilanteissa parhaita ja hienoja hetkiä ovat ne, kun ymmärrys lisääntyy. Ymmärryksen ei tarvitse tarkoittaa pahojen asioiden hyväksiselittämistä mutta sillä voi olla iso merkitys anteeksiantamisessa ja unohtamisessa. Ymmärrys tekee usein toisesta enemmän ihmisen. Ihmisyyttä ja sen muistamista me tarvitsemme.

Usein kasvaminen ja ajan kuluminen mahdollistaa ymmärryksen lisääntymisen. Se on vain siitä harmillista, että kun aikaa kuluu, haavat pitenevät ja mitä kaukaisempi asia on, sen vaikeampi voi olla saada yhteyttä toiseen ja löytää tapoja ja sanoja nostaa esille kipeä asia. Voin kuitenkin suositella. Siinä pääsee paljosta lastista, johon on monesti vuosien aikana kerännyt sitä kuuluisaa turhaa ylimääräistä.

Einon sanoin ja Tuuren tulkitsemana:

”Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.”

Myös Tuuren Häpeää on toiminut aiheen käsittelyssä loistavasti.

“Minä kätkin sen häpeän piiloon, enkä kertonut kellekkään. 
Muina miehinä jatkoin taakkani kanssa vain matkaa. 
Se sydämessä hiljaa paisui, kuin kiljutynnyri mäskeissään. 
Sienirihmaston lailla se kasvatti lisää häpeää. 

Ja sieltä tihkuu häpeää, häpeää kipeää häpeää, 
joka estää vapautumasta ja pitää kaiken sisällään. 
Voi tätä häpeää, häpeää häpeää häpeää, 
joka estää rakastamasta, ihmistä itseään.”

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani – Häpeää

 

Kevään aurinko paljastaa likaiset ikkunat ja rapaiset tiet, koirankakkatekstiviestitkin sieltä aikanaan tulevat. Kun joku aloittaa puhdistamisen ja toinen osaltaan sitä jatkaa, aurinko pääsee sisään, kuivalla ja kivettömällä tiellä on mahtava pyöräillä ja ystäväni ei tarvitse enää huomauttaa liian monelle koirantaluttajalle “Teiltä taisi pudota jotain.”.

-Juudit