Kolme kertaa kaksi ihmistä

Maaliskuinen Hongkong

Mitä yhteistä on kesäkuisella Barcelonalla, elokuisella Ulanbatorilla ja joulukuisella Kathmandulla?

Ensimmäisellä kerralla Barcelonassa olen keskipäivän aikaa tyhjässä puistossa nukkumassa. Puristan reppua sylissäni ja herään kun tunnen liikettä. Nousen istumaan ja vieressäni istuu keski-ikäinen mies, joka vilkuilee minua pelokkaan näköisenä. Minä kysyn: ”Mitä sinä teet?” ”En mitään, nautin kauniista kesäpäivästä.” ”Anteeksi, näin kyllä että kätesi oli repussani.” ”Anteeksi, anteeksi, olen todella pahoillani, anteeksi.” ”Miksi sinä niin teit?” 

Ja sitten kuulen kyynelten keskeltä tarinan työn menettämisestä, maksamattomista vuokrista, syömättömistä ruuista ja kahdesta kohta aikuisesta lapsesta, joiden tulevaisuus huolettaa. Kuuntelen, annan pähkinät ja hedelmät repustani ja lähdemme eri suuntiin. Kävelen pitkään sumussa ympäri outoja ja aurinkoisia katuja ja hoksaan viimein olevani niin nälissäni että heikottaa. Istun ravintolan terassille ja tilaan ruokaa.

Ulanbatorissa olemme ylittämässä väkijoukossa isoa tietä, kun joudumme pysähtymään keskelle sitä. Tunnen jotain selässäni, käännän reppuni rintani eteen ja huomaan että sen läppä ja narut on aukaistu. Takavasemmalla seisoo ehkä ikäiseni nuori, joka katselee muualle ja kun lopulta katsoo minua, nauraa räkäisesti ja jatkan matkaani. Minä petyn hetkeksi kaikkiin mongolialaisiin. Onneksi tapaan muita, jotka palauttavat uskoni.

Kathmandussa olen ollut tekemässä viimeisiä huiviostoksia ja lähden kävelemään pienempiä kujia bussipysäkkiä kohti. Sää on aurinkoinen mutta kylmentynyt, ihmiset ovat lähteneet talvivaateostoksille. Suikkelehdin skoottereiden, moottoripyörien, myyntikärryjen ja ihmisten välissä. Kuulen pienen ratisevan äänen ja tunnen jotain selässäni, käännän reppuni rintani eteen, vetoketju on auki. Alle kymmenenvuotias juoksee takaani ja häviää väkijoukkoon. Samanikäistä porukkaa jää taakseni ja kysyn heiltä että mitä oikein tapahtui. He sanovat, etteivät tiedä.

Olen onnekas monesta syystä: Millään kerralla mitään ei ehditty ottaa, ja minä todella olin noissa kaikissa paikoissa viime vuoden aikana. Olin aina se, jolla oli jotain otettavaa, en koskaan se, joka olisi sitä tarvinnut niin paljon, tai ollut muuten niin toivoton tai huonossa asemassa, että olisi sen ollut valmis ottamaan. Olen totta tosiaan myös surullinen.

Opeta meitä ymmärtämään. Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme.

 

Heinäkuinen Helsinki

-Juudit