Kristillistä politiikkaa
Yritin keksiä vielä vähän vähemmän kutsuvan otsikon, mutta tuota luotaantyöntävämpään sanapariin en kyennyt. En puhu tässä kirjoituksessa sen paremmin Kristillisdemokraattisen puolueen polittikasta, joka ei aina näyttäydy minulle kovin kristillisenä kuin muidenkaan oikeistokonservatiivien koti, uskonto, isänmaa — puheesta. Minulle kristillisyys elämässä tarkoittaa jotakuinkin kahta asiaa: heikomman puolelle asettumista ja rakkauden voittoa pelosta. Niin myös politiikassa.
En ymmärrä vaatimusta, että uskonto ja politiikka eivät saisi sekoittua keskenään. Politiikassa on kyse arvovalinnoista; uskonto on usein pohjana noille arvoille. Samaa logiikkaa noudattaen mitkään muutkaan aatteet vasemmistolaisuudesta feminismiin eivät saisi olla mukana poliittisessa päätöksenteossa. Uskonto saa näkyä politiikassa, mutta sen enempää kuin feministinä en voi olettaa kaikkien jakavan ihmiskuvaani ja tekevän päätöksiä sen mukaan, en voi olettaa sitä kristittynäkään. Minun täytyy kyetä argumentoimaan näkemykseni niin, että sen voi ymmärtää ja mahdollisesti myös jakaa sellainenkin ihminen, jonka tausta on eri. Ehkä Suomen viisain ihminen, arkkipiispa Kari Mäkinen, puhui Kirkon arvoillassa tästä kuten myös monesta muusta asiasta hyvin. Suosittelen kuuntelemaan.
Olen miettinyt näiden vaalien aikana erityisesti pelon vaikutusta ihmisten toimintaan. Kotipaikkakunnallani Joensuussa on tuhottu maahanmuuttajataustaisen ehdokkaan tukijoukkojen pizzerioita ja kaadettu hänen vaalijulisteitaan. Perimmäisenä syynä tuollaiseen toimintaan lienee pelko. Vähänkään vieras koetaan uhaksi. On ihmisiä, jotka kokevat toisten oikeuksien parantumisen olevan heidän omasta elintilastaan pois. Tavallaan se on totta. Alkutilanne vain on ollut se, että valta ja oikeudet ovat jakautuneet epätasaisesti ja väärin perustein. Kysymys kuuluu, onko toisilla suurempi oikeus hyvään elämään kuin toisilla, miehellä naisen oikeutta suurempi, heterolla suurempi kuin homolla, suomalaisella kuin kaikilla maailman muilla kansoilla, ihmisellä kuin eläimellä ja kristityllä kuin muslimilla.
Olen myös miettinyt, miten Suomessa voi olla Perussuomalaisen puolueen ja sen kannattajien verran itsensä syrjäytetyksi ja kaltoinkohdelluksi kokevia ihmisiä. Miten voi olla näin, vaikka meillä on peruskoulu ja sosiaaliturva, joiden luulisi ehkäisevän osattomuuden kokemusta? Johtuuko perussuomalaisten ja muiden samaan retoriikkaan nojaavien kannatus siitä, että he pitävät kiinni menneestä? Muutos pelottaa ja tuttu vankila tuntuu vapautta turvallisemmalta. Taantumalla, velalla ja kestävyysvajeella pelottelulla saadaan aikaan ilmapiiri, jossa ihmiset takertuvat tiukasti kiinni omaansa. Talouspuheen lisäksi maailman kriisit pelottavat. On pelottava Putin ja pelottava Isis. Ne todella ovat pelottavia, mutta lyhytnäköiset ratkaisut kuten rajojen sulkeminen, pakolaiskiintiöiden leikkaaminen ja ihmisioikeuksista hiljaa oleminen vasta pelottavia ovatkin. Pelko on inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta se ei saisi sanella ratkaisuja, sillä pelon vallassa ihminen harvoin tekee parhaita päätöksiään.
En ole mukana puoluepolitiikassa. En ole sitoutunut yhteenkään puolueeseen. Sen sijaan olen sitoutunut lähimmäisenrakkauteen. Äänestän näissä vaaleissa ehdokasta, joka uskaltaa rakastaa, ei anna pelon voittaa ja asettuu aina heikoimman rinnalle. Ja tunnustautuu feministiksi, sillä feministinen puolue olisi ainoa, johon voisin ajatella liittyväni.
– Mirka Maaria