Kuinka paljon pitää uskoa?
Olin ystävieni kanssa viettämässä iltaa. Muistelimme menneitä ja unelmoimme tulevasta. Pohdimme sitäkin, mitä meistä ehkä joskus isona tulee. Suunnittelimme valmista tulevaisuutta niin itselle kuin toisille. Vaikka kaikki sellainen on ihan hapuilua, on se myös aika hauskaa.
Pohdimme pappeuttakin ja sitä, kuinka ihmeen paljon uskoa papin ammatti vaatii. Milloin sellaiseen voi uskaltautua, mikä on riittävästi uskoa? Kuinka paljon pitää tietää? Ja miten joskus tuntuu, että ei riitä toisille ja toisinaan taas pitää itse itseään ihan kelvottomana.
Yksi ystävistäni kertoi Miguel de Unamunon kirjasta Pyhän miehen uhri. Kirja kertoo papista, joka hoitaa virkaansa pienessä maalaiskylässä. Työnsä pappi tekee hyvin. Lohduttaa ja ihmiset tulevat lohdutetuksi. Mutta mies ei itse voi hyvin. Hän kipuilee kutsumuksensa kanssa, epäilee eikä lopulta enää usko mihinkään. Tai ainakaan paljoa. Seurakuntalaisille tilanne ei kuitenkaan paljastu. Pappi uhraa oman elämänsä kyläläisten vuoksi. Vaikka hänen oma uskonmaisemansa on lähinnä mustaa, tulevat ihmiset ruokituiksi ja lohdutetuiksi.
Saimme aikaiseksi hyvän keskustelun, vaikka vain muutamat meistä olivat kirjan lukeneet. Tekikö pappi oikein? Voiko toisia lohduttaa ja rohkaista uskomaan, jos ei itse enää usko mihinkään? Mitä se sellainen lohdutus ja rohkaisu on, johon ei itse usko? Ja lopulta, mikä on riittävästi? Etsiikö ihminen toisen ihmisen vai Jumalan läsnäoloa? Kuinka paljon pitää uskoa ja mihin? Riittäkö todella vain se, että voi lohduttaa? Mikä uskossa on olennaista?
Voiko ihminen uskoa ja epäillä yhtä aikaa? Tai ehkä sittenkin: voiko muuta ollakaan. Uskonpuute ei ole papille mukava tunne, mutta tuttu se on. Ja usko muuttuu. Ne asiat, mitkä aikaisemmin ovat saattaneet tuntua hervottomilta kiviltä kengässä, ovatkin toisena hetkenä lempeää tuulta. Lohdullista on se, että usein saa tulla itse lohdutetuksi.
Minulla on takana työntäyteinen viikonvaihde. Vihin monta paria, kastoin useamman lapsen, juhlin synttäreitä ja olin vauvakirkossa. Hienoja hetkiä ja ainutkertaisuutta. Mutta kyllä sitäkin ehti miettiä, että miksi se Jumala on taas ihan hiljaa.
Kotimatkalla huomasin katsoa ympärilleni. Syksyn värjäämät pellot ovat ihmeellisiä. Rakastan niiden värejä, alkavan syksyn tuoksua ja vielä ilmassa olevaa menneen kesän tuntua. Tällä kertaa se riitti. Tai se oli jo paljon.