Kuka uskaltaa puhua Jumalasta?
Kolmoispappi piti luonani om-liturgiaa pukeutuneena kirpparilta löytyneeseen albaan ja stoolaan.
Tämän päivän Hesarissa oli juttu otsikolla ”Lasten Jumala-kysymykset hämmentävät suomalaiskodeissa”. Jutussa on monia hyviä näkökohtia. Yksi niistä on, että jos aikuiset eivät keskustele uskonnosta ylipäänsä, niin vaikea on vastata lapsenkaan kysymyksiin. Mikäli aikuisella on minkä tahansa asian – olipa kyseessä sitten vaikka uskonto, seksi tai vammaisuus – suhteen epävarmuutta, niin lapsen kysymykset nostavat sen pintaan ja hämmentävät. Minusta hämmennys ja epätietoisuus eivät ole vaarallisia. Vaarallista on vain, jos oman hämmennyksen takia lasta estetään pohtimasta ääneen tai kerrotaan hyvin yksioikoisia totuuksia.
Toinen tärkeä ja itsestäänselvä asia on, että lapselle kannattaa vastata kuten itse ajattelee sekä kertoa, että asioista voi ajatella eri tavoin, mutta minä ajattelen näin. Ylipäänsä lasta on hyvä kasvattaa omien arvojen mukaan, vai mitä? Siksi ymmärrän hyvin, jos lasta ei tuoda esimerkiksi kasteelle, jos kaste tuntuu väärältä ja vieraalta. Sen sijaan kastamatta jättämisen perusteleminen lapsen valinnanvapaudella ei avaudu minulle ollenkaan. Vanhemmat päättävat lapsen puolesta niin monia muitakin asioita. Kasvettuaan lapsi voi sitten joko pitää ne, muuttaa niitä tai hylätä ne.
Artikkelissa tulee esiin kaksi merkittävää seikkaa lasten uskontokasvatuksessa. Ensimmäinen asia on uskontokasvatuksen yleissivistävä olemus. Vaikka lasta ei kasvatettaisi tiettyyn uskontoon on hänen hyvä saada tietoa kristinuskosta kuten myös muista uskonnoista. Ei palvele kenenkään etua, ettei hän saa mahdollisuutta miettiä jokaista lasta jossain vaiheessa kiinnostavaa asiaa eli Jumalaa. Toinen merkittävä artikkelissa mainittu asia on kristillisen kasvatuksen monimuotoisuus. Ei kristillistä uskontokasvatusta ole vain, eikä edes ensisijaisesti, kertomukset luomisesta, Mooseksesta tai Jeesuksen elämästä. Paljon merkittävämpää uskontokasvatusta on opettaa lasta hyväksymään itsensä, kunnioittamaan muita olentoja, pyytämään ja antamaan anteeksi sekä luottamaan, että lopulta kaikki menee hyvin, sillä Jumalan rakkaus ei lopu koskaan.
Siskoni perheessä uskontokasvatuksesta ovat vastanneet sosiologiäiti, teologitäti ja virsiä kotioloissa lauleskeleva, mutta itsensä uskonnottomaksi mieltävä uusi isä sekä monella tapaa uskonnollinen muu lähipiiri. Jatkuvasti virtaavan uskontokeskustelun keskellä lapsista on kasvanut kaikista eri tavoin uskoon, uskontoon ja uskomiseen suhtautuvia. Vanhin, nyt kolmosluokkalainen, on pohdiskeleva ja eettisiä kysymyksiä kyselevä. Hänen lempiaineitaan koulussa on uskonto siksi, että siellä saa miettiä asioita. Ekaluokkalainen taas on kaikkein kiinnostunein Jumalasta olentona, taivaasta paikkana ja koko uskonnon taianomaisesta maailmasta. Hän on koko ikänsä laulanut itse keksimiään hengellisiä veisuja. Hän saattaa istua syliin ja leikkiä jukeboksia. Jukeboksissa on tarjolla pääsiäislauluja aiheista ”Tipu” tai ”Jumala”. Viisivuotias kuopus on ilmaissut vahvasti oman uskontokielteisen kantansa. Häntä ei kiinnosta, enkelit ovat silkkaa satua ja iltarukoukset noloja. Hän kieltäytyi joulun alla ensimmäistä kertaa menemästä päiväkodin joulukirkkoon. Perusteluna oli, että kirkossa on tylsää, liian paljon puhetta Jumalasta ja liian vähän heviä.
Lasten uskonnollista kehitystä on hienoa seurata. Jo lapsella voi olla oma tahtonsa ja tapansa puhua Jumalasta. Persoonalliset erot voivat olla suuria perheen sisällä ja suhtautumistavat muuttuvat ajan myötä useaan otteeseen. Lasta ei haittaa vaikka uskonnolliset kertomukset ja tavat ovat monenlaisia. Merkittävää on, että puheyhteys aikuisiin on aina auki. Ja vielä sitäkin merkittävämpää on, että uskonnon nimissä ei vahingoiteta lasta millään tavalla. Jumalalla ei saa perustella minkäänlaista hengellistä, henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Koulujen kiihkoton uskontokasvatus auttaa osaltaan lapsen uskonnollisen lukutaidon kehittymisessä. On pelottava ajatus, että sitä ei olisi, vaan kaikki tieto uskonnoista tulisi uskonnollisten yhteisöjen sisältä ja vanhemmilta.
Hesarin artikkelissa kimmokkeen Jumala-keskustelulle oli antanut päiväkodissa pidetty pyhäkoulu. Toivon, että päiväkotien pyhäkouluissa on tilaa monenlaiselle pohdiskelulle Jumalasta. Lasten ajatukset ovat usein paljon viisaampia kuin aikuisten – ja paljon rajattomampia kuin uskomisen ammattilaisten.
– Mirka Maaria