Kun petyn Jumalaan

Blogiimme oli tullut toive, että käsittelisimme uskoa ja epäilyä. Aloin pohtia pettymystä Jumalaan. 

Kuinka Jumalaan petytään?  Aika usein niin, että rukoillaan jotakin asiaa, se meneekin toisin ja tuottaa tuskaa ja surua. Tai omassa tai läheisen elämässä tapahtuu jatkuvasti ikäviä vastoinkäymisiä, vaikka ihminen olisi ollut hyvä toisille eikä olisi ansainnut sellaisia kohtaloita.

Mikä vikana, Jumala, kaikkivaltias? Oletko edes?

Itse tein joskus pienenä Jumalalle omenatestin. Halusin vakuuttua hänen olemassaolostaan. Pyysin, että ulko-oven eteen ilmestyisi punainen omena, kun kävisin nurkan takana. Ei toiminut.

Siitä alkoi pettymysten tie. Pään lyöminen seinään. Oli minullakin varmaan jonkinlainen suloinen lapsenusko.

Monelle kai käy niin, että jostakin yksittäisestä asiasta muodostuu koetinkivi ja toisaalta langanpää jonka kanssa ihminen alkaa kääntyä Jumalan puoleen. Näitä voivat olla sairauden kanssa kamppailu, lapsen saamisen toive, puolison löytämisen toive, sisäisen rauhan etsiminen esimerkiksi. Toiset pettyvät kun eivät saa haluamaansa kohtuullisessa ajassa ja hylkäävät uskon sillä kertaa. Jotkut päätyvät niin sanottuun Jaakobin painiin, jossa uskon ja epäuskon, luottamuksen, toivon ja pettymisen kanssa käydään kovaa vääntöä pitkäänkin.

Jälkimmäinen on tullut tutuksi myös minulle.

Väistämättä Jumalaan jossain vaiheessa pettyy. Hän ei ole toiveidemme mukainen, hän ei toimi niin kuin meidän mielestämme olisi hyvä. Minun “hyväni” ja Jumalan “hyvä” taitavat olla eri asioita.

Olen kokenut, että elämä etsivänä uskovana ei ole vastannut odotuksiin, vaan ennemminkin haastanut kyseenalaistamaan omia odotuksia ja arvoja. Lapsenusko on laulunkin mukaan suloinen, se voi olla kuorrutettu vaaleanpunaisilla pilvillä. Niin kuin monessa kaipauksen ja unelmien kohteessa, siinä on paljon haavekuvaa.

Kuplat puhkeavat. Pisarat osuvat maahan.Mutta ehkä se, mikä ei kestä ravistelua, saakin mennä. Haluan jäädä katsomaan sitä mikä kestää.

Psalmissa 23 sanotaan “Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.” Tuo pimeys voi olla syvää pettymystä, toivottomuutta, epäuskoakin. Sellaisena aikana voi kokea olevansa totaalisen yksin. Yksin Jumalan kanssa. Uskoon ei voikaan paeta todellisuutta ja itseään, vaikka haluaisi.

Mutta niin kauan kuin on armoa, on toivoa. Psalmi jatkuu: “Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröivät minut kaikkina elämäni päivinä.” Emme välty pettymyksiltä emmekä vastoinkäymisiltä. Mutta niitä ei tarvitse kantaa yksin.

Pimeänä ajanjaksona elämässä rukous on itselleni kirkastunut tärkeäksi asiaksi, yksin ja toisten kanssa. Se on pohjaton lähde, joka on kannattanut kaivaa esiin. Uskon, että kun vaikeana aikana jotuu kohtaamaan itsensä viiltävänkin rehellisesti, voi siitä aueta tie myös rehelliseen ja todellisempaan iloon. Ehkä myös koeteltuun ja levollisempaan uskoon. 

-Katja-Maaria

Kuva: Johanna Mantere