Kuuluuko sun ääni?
Helsinkiläisen Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola sanoo Uuden Suomen haastattelussa, että kirkossa kuuluu konservatiivisimman vähemmistön ääni voimakkaimmin. Simolan mukaan tämä uskovaisten joukko koostuu muutamien satojen tuhansien herätysliiketaustaisesta vähemmistöstä yli neljän miljoonan jäsenen kirkossa. Työntekijöissä ja luottamushenkilöissä on heitä (tai meitä) paljon ja kirkon päättävissä elimissä täydellinen yliedustus, Simola kuvaa. Mutta onko se aktiivien vika, jos ja kun muiden ääni ei kuulu?
Suurin osa kirkon jäsenistä kuuluu suureen enemmistöön, jotka eivät äänekkäästi osallistu kirkosta käytävään keskusteluun, he eivät samalla tavalla kanna vastuuta ja käytä valtaa kirkossa, mutta ovat osa kirkkoa, eikä yhtään vähempi osa kuin aktiivit. Nämä kirkollisverojen maksajat, jotka käyvät kirkossa kun erityistä juhlan tai surun aihetta on, rukoilevat, etsivät ja kaipaavat, niin kuin ihminen kaipaa. Kirkon keskustelua seuratessa he luultavasti kokevat ulkopuolisuutta. Samaa ulkopuolisuutta tunnen usein minäkin, vaikka herätysliiketaustasta tulenkin.
Kirkolla ei enää ole sitä institutionaalista valtaa, mikä sillä ennen on ollut suhteessa yksilöön eikä myöskään yhteiskunnallisesti. Usein silti tulee sellainen olo, että juuri siitä jo menetystä institutionaalisen vallan harhasta kirkossa yritetään pitää kiinni kynsin ja hampain. Vai mistä syntyy kuva jatkuvasta maailman muutosten vastustamisesta?
Minusta olisi tärkeää, että kirkon vastuunkantjat osallistuivat rohkeasti keskusteluun ja toisivat siihen oman näkökulmansa, mutta enää kirkko tai kirkon ihmiset eivät voi vanhaan tapaan omia vaikkapa uskonnonopetuksesta tai avioliitosta käytävää keskustelua. Enää ei ole ylhäältäpäin sanomisen oikeutta, onneksi. Uutta ja onnellista on sekin, että tänään jokaisen ääni voi kuulua vaikkapa blogien kautta jo paljon paremmin.
Mitä tapahtuisi, jos päästäisimme irti kirkossa institutionaalisen vallan harhasta ja keskittyisimme puhumaan Jumalasta, pitäisimme pyhää esillä ja kirkon ovet avoinna, kulkisimme maailman matkaa ihmisen rinnalla puhuen elämästä ja kuolemasta – siis siitä mistä milloinkin puhuttava on.
Tänään kirkon valta on arvojen valtaa. Sitä puhetta odotetaan ja siihen meillä jokaisella on jotain sanottavaa, sinulla ja minulla, kirkon johdolla ja jokaisella jäsenellä. Turhan usein kuitenkin vaikenemme, kierrämme vaikeita aiheita. Pohdimme sisäsiittoisesti strategioita ja mietintöjä, etsimme valmista yksituumaista näkemystä. Tyydymme nykyiseen tai vielä enemmän: asetumme puolutusrintamaan.
Minä luulen, että tämän päivän arvovaikuttaminen edellyttää rohkeutta osallistua keskusteluun erimielisinä tai montaa mieltä olevana kirkkona, rohkeutta olla keskeneräinen ja etsiä. Tänä aikana meille lahjana tarjotaan mahdollisuutta asettua mukaan keskusteluun kuulemaan erilaisia näkökulmia ja kertomaan omia kokemuksia ja tarinoita. Haavoittavinta on se, jos vaikenemme, ei se, että olemme asioista erimieltä. Simola sanoo jutussa, että ykseyden etsimisen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että asioista ei puhuta. Minusta se ei saa tarkoittaa sitä! Tässä maailmassa kukaan ei halua valmiita ylhäältä annettuja vastauksia, mutta tämä maailma odottaa kokemustasi, näkökulmaasi ja arvostaa sitä.
Mari Inka