Läheltä piti

Juuri ennen Joensuun hautausmaata törmäät tällaiseen kylttiin.

Meitä on monenlaisia maailmankatsojia.

Joku tuntee huolen aallon aina kun kuulee ambulanssin sireenin.

Toinen katsoo aina ennen tien ylittämistä vähintään viidesti kumpaankin suuntaan.

Minulle tulee nykyään aina vähän epämiellyttävä olo, jos kuljen vähänkään suuremmassa tai tiiviimmässä väkijoukossa reppu selässä. Tekisi mieli kääntää reppu mahan eteen tai pitää selkä seinää vasten.

Tilanne syksyltä: Istun bussissa ja katson vieressä virtaavaa liikennettä. Yhtäkkiä vastaantulevien kaistalla alkaa tapahtua, kulkukoira juoksee tielle ja törmää moottoripyörään. Pyörä kaatuu ja kyydissä olevat saavat kuin ihmeen kaupalla kierähdettyä pois niin, että eivät jää pyörän tai takaa tulevien alle.

Lähes jokainen meistä on joskus ollut melkein-uhrina, läheltä-piti-tilanteessa. Sellaisen jälkeen ei voi todeta oikeastaan muuta kuin, että pysäyttipäs, ja onneksi ei käynyt pahemmin. Olla ehkä varovaisempi, yrittää luottaa taas että elämä kannattaa.

Iso osa meistä on ainakin kuullut onnettomuudesta, josta on jäänyt pysyviä fyysisiä tai henkisiä jälkiä.

Joillakin meillä on läheisiä, jotka ovat menehtyneet.

 

Oli tapaus mikä tahansa, arkea katsoo sen jälkeen aivan toisella tavalla. Ikään kuin mikään ei ole muuttunut, ja yhtä aikaa aivan varmasti kaikki, koko maailma, ainakin minun maailmani.

Tänään muistan kaikkia meitä. Lähetän meille pehmeitä pajunkissoja, toivon meille läheisiä, ymmärrystä tai ymmärtämättömyyden hyväksymistä, sen kanssa elämään oppimista. Aikaa, huomiota ja kunnioitusta.

”Minne käynkin maailmassa, sinä olet hoitamassa.” (Virsi 492:1)

 

-Juudit