Lapset lapset

Ulko-ovesta sisään astuessani kompastun pojan kenkiin. Eteinen on hujan hajan eikä yksikään päällysvaate naulakossa. Pojan kaverinkin tamineet lojuvat lattialla. Nielen kiukkuni ja huikkaan ystävällisesti – ainakin yritän: Moikka pojat!

Onneksi ehdin sulkea suuni, sillä ikivanha levy jo sukupolvien takaa oli lähtemässä käyntiin. Se laulu menee jotenkin näin: ”Enkös minä tuhat kertaa ole sanonut, että vaatteiden paikka on naulakossa ja kännyköitä ei saa heittää lattialle, menevät rikki. Mitään et sinä arvosta vaikka kaikkeni sinun eteen raadan.”  Tuon laulun kuulin monta kertaa lapsuudessani, sillä erotuksella, etten jättänyt vaatteita eteisen lattialle,  eikä silloin ollut kännyköitä mutta monta muuta vanhempieni mielestä kestämätöntä asiaa sain aikaiseksi.   

Tunne on juuri tuo turhautuminen, mutta valituslaulu ei syyllistämisessään tehoa. Sen sijaan menen pojan huoneeseen ja tervehdin uudestaan: ”Oletteko saaneet välipalaa? Oliko koulussa jotain erityistä?” Ja vasta sitten: ”Tulkaa laittamaan ulkovaatteet naulakoihin. Niiden paikka on siellä” Ja ihme: Pojat kuin itsestään lähtevät mukaani ja selittävät samalla peleistään. Jesh. Olen kehittynyt. Miten onnistuinkin stoppaamaan valituslevyn juuri intron alkaessa. Hyvä mä. Mutta joskus levy vain lähtee kulkemaan itsestään.  Juuri silloin kun olen muutenkin väsynyt ja tiukilla.  

Jotkut vauvanhankintaa miettivät pariskunnat  silloin tällöin kysyvät, mitä kaikkea pitäisi ottaa etukäteen huomioon kun alkaa valmistautua vanhemmiksi.  Voi miten viisas kysymys. Vastaus: Vaikka mitä ja kuitenkaan liikaa ei voi valmistautua.

 Kun minusta tuli äiti, en voinut kuvitella miten työlästä on toistaa samoja asioita päivästä toiseen (paljon muutakin työlästä siihen toki liittyy). Ja vaikka kuinka luin ja opiskelin äitiyteen liittyviä asioita, en silti voinut tajuta vastuun ja rakkauden määrä ennen kuin minusta tuli äiti. Enkä sitä, että se lapsuudessani eniten inhoamani valituslevy  voi lähteä  pyörimään itsestään. Jopa sanasta sanaan samoilla lauseilla ja äänenpainoilla.

Siksi, jos jonkun vinkin voi lapsia suunnitteleville antaa, niin se koskee ennen kaikkea omaa itseä. Lapsi ei automaattisesti tuo onnea – eikä surua. Lapsi ei pelasta parisuhdetta – eikä tuhoa sitä. Lapsi ei pelasta minua minulta itseltäni ja omilta ristiriidoiltani. En voi ulkoistaa pahuuttani lapseen, enkä hyvyyttäni. Siksi omat traumat ja sukujen kummallisuuksia olisi hyvä käydä läpi jo ennen lasta. Niistä olisi hyvä olla tietoinen, sillä lapsi viimeistään nostaa ne pintaan.

Lapset ovat Jumalan lahja. Myös siinä merkityksessä, että he johdattavat meitä kohtaamaan omat haavamme ja pimeät puolemme. Jos torjumme lastemme peilin, siirrämme kummallisuutemme jälleen seuraavalle sukupolvelle. Lastemme ja heidän lastensa kannettaviksi. Niin tulevat näkyviksi isiemme pahat teot, ne jotka kostautuvat kolmanteen ja neljänteenkin polveen. Kyse ei ole jostain ulkopuolisesta Jumalan kostosta, vaan siitä pahuudesta, jota mukanamme äidinmaidossa kannamme. Peritty pahuus. Luterilaisessa kirkossa me kutsumme sitä perisynniksi.

 Lapsen myötä onneksi saa kasvaa ja kehittyä. Oppia virheistään.  Pyytää anteeksi ja ottaa anteeksiantoa vastaan. Oppia armollisuutta ja oppia armosta.  Suvuissa periytyvät pahuudet on mahdollista katkaista ja nujertaa. Sukujen tulevaisuutta on mahdollista muuttaa. Yhdessä yrittäen ja kompastellen.