Lapsia vai ei?

Kolmenkympin ylittämiseen liittyy paljon. Yksi kysymys, jota harva bionainen voi välttää, on, että mites ne lapset, jos niitä ei ole siihen mennessä hankkinut.

Vaikka lapsia ei haluaisikaan, ne vaanivat silti joka puolella, ystävien mahoissa, perheissä, ympäristön kysymyksissä ja odotuksissakin. Lapsia ei pääse pakoon.

Jos ei ole varma, lapsi kummittelee kuitenkin. Entä jos aika loppuu kesken? Entä jos en pysty edes saamaan niitä? Entä jos en kelpaa edes adoptiovanhemmaksi?

Jos lapsia haluaa, ne varmasti väijyvät joka nurkan takana. Onko kumppani valmis? Onko kumppania? Entä yksinhuoltajuus? Mistä sperma? Riittääkö rahat? Riittääkö voimat? Entä jos en tule raskaaksi? Entä adoptio?

Minä en halua lapsia. Niin ei ole aina ollut. Vielä neljä vuotta sitten olin varma, että haluan lapsen, ehkä kaksi, kolmekin. Neljässä vuodessa tapahtui paljon, ei mitään dramaattista, mikä olisi muuttanut mieleni. Tässä hetkessä osaan sanoa vain, että se, mitä lapsiperheissä näen, ei ole minua varten. Minä en nauti pysyvyydestä, en rutiineista, en hitaudesta enkä toistosta, en ainakaan siinä määrin, mitä lapset usein tarvitsevat. Rakastan läheisteni lapsia, mutta huomaan, että jaksamiseni heidän kanssaan on hyvin rajallinen. Lapset kyllä saavat minut usein huvittumaan ja hymyilemään ja usein pidän niitä söpöinä.

Eräs läheiseni, alle kouluvuotiaan vanhempi sanoi minulle taannoin, että jos nyt saisi päättää, hän ei olisi lasta hankkinut. Hän ottaisi mieluummin kaikki omat harrastuksensa ja aikansa. Kyse ei ole siitä, etteikö hän rakastaisi lastaan yli kaiken, antaisi hänelle parhaansa – ja hän todella on hyvä ja vastuullinen vanhempi – mutta hän ei nauti lapsiperheen arjesta, ei aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan tekemisestä, ei tunnin istuskelusta hiekkalaatikolla, ei jakuvasta lapsen kysymyksiin vastaamisesta, eikä eteenkään jatkuvasta rajojen vetämisestä lapselle, joka rajojaan kokeilee. Ei hän koskaan ajatellut erityisesti haluavansa lapsia tai torjunut ajatusta niistä täysin, lopulta hän vain päätyi tekemään niin, koska ”se jotenkin kuuluu niin, kun on avioliitto ja kaikki”.

Mietin, kuinka moni hankkii lapsia, koska niin kuuluu, sen enempää kyseenalaistamatta sitä, ja kuinka moni uskaltaa myöntää sen itselleen jälkeenpäin, että teki niin. Ehkä sen myöntäminen itselle on joillekin liikaa, on kuin myöntäisi, että eli elämänsä väärin.

Joka tapauksessa sen ääneen sanominen tuntuu olevan tabu, etenkin äideille. Useat isät ovat vuosituhansia paenneet vanhemmuutta ilman sellaista syyllistämisen määrää, mitä nainen saa osakseen vain kommentoimalla omaa vanhemuuttaan, että ei oikein nappaa. Äitiyden myyttiin kuuluu epäitsekäs rakkaus. Äitiydestä kuuluu nauttia, ja on pelottavaa, jos joku sanoo, että jos näkisi tilanteensa nyt, valitsisi toisin. Eivät he ole itsekkäitä äitejä vaan rehellisiä. Ei sellaista lapsille tietenkään sanota, mutta sen kertominen ystäville pitäisi olla mahdollista ilman tuomituksi tulemista, silloin todennäköisesti jaksaa vanhemmuuden kanssa paremmin, kun tuntemuksistaan saa olla rehellinen. Lapsiaan ”katuvat” äidit rakastavat lapsiaan todennäköisesti aivan yhtä paljon kuin vanhemmuudesta nauttivat äidit, he pitävät hyvää huolta lapsistaan.

Lapset eivät ole vain ilonlähde, ei-valittu lapsettomuus, epävarmuus koko lapsien haluamisesta, ei-haluaminen, haluaminen ja vanhempana oleminen voivat kaikki olla asioita, joita vain haluaisi päästä pakoon. Minä 30+ olen näitä paljon miettinyt ihan vaan koska biologia ja ympäristö. Tuntuu, että lapsi, jota minulla ei ole, on joka paikassa siitä huolimatta, että en sitä halua. Kuka tietää, josko mieleni vielä muuttuu. Ehkä se ei silloin ole enää mahdollista, ehkä on – kuka tietää. Vain aika, ja minun on hyväkstyttävä lopputulos, mikä ikinä se onkaan. Aivan kuten läheiseni hyväksyy, että lapsi tuli hankittua, ja hän aikoo olla sille paras mahdollinen vanhempi.

Jakakaa niitä vähemmän kuultuja kokemuksianne ja ajatuksistanne lapsista ja vanhemmuudesta. Ja kunnioittakaa toisten erilaisia valintoja ja elämäntilanteita. On vaikea ymmärtää, että yksi toivoo lasta enemmän kuin muuta maailmassa, mutta ei voi saada sitä, ja samaan aikaan toinen tekee abortin tai katuu lapsen hankintaa, mutta me olemme yksilöitä, joilla on omat tarinamme ja polkumme. Ihan kaikkien tarinat kelpaavat ja hyväksytään, miehillä ja transsukupuolisilla on lisäksi asiaan varmasti näkökulmia.

Hemuli