Loistavatko kynttilät syksyllä kirkkaammin?

Pysähtymistä haudan ääreltä haudan äärelle, ihmisiä, rauhaa, kiirettä. Vauvoja kapaloissaan, nuoria vanhempia joihin on niin helppo samaistua, vaikkei ole lapsia. Illan hämärtäessä voin tarjota sohvannurkan, jossa kulkija saa avata sydämensä. On ihanaa itsekin pysähtyä ja pelkästään kuunnella. Kerro vain kaikki. Tässä on lämmintä ja valoisaa, syksyn pimeys ja kaiken ahmiva sumu eivät yllä tähän kohtaamiseen. Haluan, että minulla, papilla, on aikaa ihmiselle.  

Iltaisin sydämeni on täynnä. Kaikkialla näen kukkakimppuja muistuttamassa siitä, että tämäkin hetki pakenee kohta.

Saavun jossakin välissä työpöytäni ääreen, pöydällä on lapulla lammas-runo. Ensi viikolle pitäisi suunnitella pieni lammasaiheinen musikaali Muksu-kirkkoon.  Ensin vielä kirjoitettavana puheita surusta, kuolemasta, syntymästä. Elämästä.

Sitten sydämeni tuntuukin tyhjältä.    

Muistan hieman huvittuneena, kun joskus rukoilin että käteni olisivat niin tyhjät, että  Jumala voisi ne hyvyydellään täyttää. Jollain, mikä olisi arvokasta. Nyt olen saanut vastauksen. Tässä olen, tyhjänä. Olen alkanut luottaa taas rukoukseen. Hiljaisuuteen. Hengitän ihmisten kanssa surua, iloa. Sydämeni silmät alkavat nähdä valon kajastuksen pimeydessä, pienen kynttilänliekin. En enää suunnittele jokaista sanaa kotona.

Silloin joskus kirjoitin tämän runon.

Jonakin päivänä
olet kuin kuu,
joka säteilee meille 
merkkinä
kauniista auringosta.

Toisena päivänä
olet kieli,
jota tuuli hyväilee
huomaamattasi,
ja me kuulemme
herkän äänen,
joka etsii kaikuaan
avoimista sydämistä.  

Ilman niitä hetkiä,
jolloin olet kuin lumme,
joka lepää veden päällä,
voisit unohtaa,
että olet aina
Rakkauden kannattelema. 

-Katja-Maaria

KUVA: EVELIINA KASKINEN