Löytyykö usko ihmisen itsensä sisä- vai ulkopuolelta?
Hei rakkaat lukijat. On ihanaa kun teiltä tulee meille kysymyksiä. Vuorossa on siis lukijakysymys, joka kuuluu näin: Minkälaiset asiat saivat löytämään uskon? Mistä sen tietää? Löytyikö se ns. ihmisen itsensä sisä- vai ulkopuolelta?
Ja vastaan tietty vain omasta puolestani.
Minua ovat uskonasiat kiinnostaneen niin kauan kuin muistan.Muistan jo ala-asteella miettineeni, mihinköhän Jumala minua johdattaa. Rukoilin, ettei vain Afrikkaan käärmeiden ja muiden yököttävien nilviäisten keskelle, please. Jossain vaiheessa ymmärsin, ettei kaikkia kanssamatkustajiani kysymykset Jumalan olemassaolosta ja elämäntarkoituksesta ja johdatuksesta samassamäärin kiinnosta. Olin yllättynyt.
Yläasteella törmäsin ihmisiin ja asioihin, jotka lisäsivät kiinnostustani uskonasioihin. Ystävä alkoi käydä äitinsä kanssa helluntaiseurakunnassa, poikakaveri diagnosoi itsensä ateistiksi, kommunikaatiovaikeudet vanhempien kanssa ja ylipäänsä elämän kauhea angsti ajoivat minut rukoilemaan Jumalalta apua. Voi miten kamalaa se olikaan olla teini. Siihen samaan soppaan osui sopivasti rippikoulu upeine yhteishenkineen sekä Nicky Cruzin koskettava Juokse poika juokse- kirja. Luin sen uudestaan ja uudestaan ja pakkosyötin kavereilleni ja perheelleni.
Mutta kirja ei tehnytkään kaikkiin niin isoa vaikutusta. Muistan ihmetelleeni loukkaantuneena, miten äiti ei esimerkiksi pitänyt siitä ja kritisoi kirjan huonoa juonta. Mitä juonta siihen sen enempää tarvitaan, kun Jumala alkaa puhutella kovaakin kovempaa jengitappelijaa ja kutsuu luokseen?
Jostain syystä nämä ulkoiset asiat sysäsivät juuri minut vahvaan sisäiseen prosessiin ja painiin Jumalan kanssa teemoilla oletko Sinä olemassa oikeasti? Ja jos olet, niin mitä Sinä minulta haluat? Oletko minun puolellani vai minua vastaan?
Muistan mystisen kokemuksen noilta ajoilta. Rukoilin yksin kotona sängyllä maaten. Kesken rukouksen koin, että minun täytyy nostaa käsi ylös lähemmäs Jumalaa. Sitten koin, että Jumala tarttui käteeni. Tunsin käden ympärillä lämpöä ja painoa ja kun yritin laskea kättä alas, en saanut sitä laskeutumaan. Täytyin yliluonnollisella rauhalla ja muistan luottaneeni siihen, että Jumala tosiaan pitää minusta(kin) huolen.
Olen tavannut ihmisiä, jotka älyllisten pohdintojen loppupäätelmänä ovat päätyneet siihen, että Jumala on olemassa ja vaikuttaa maailman kulkuun joskus kummallisesti, mutta vaikuttaa kuitenkin. Minulle usko on aina ollut enemmän tunne- kuin järkiasia. En löydä Jumalaa loogisten päätelmien tai tieteen avulla, en oikein edes tunnustuskirjojen tai muiden opillisten opusten avulla. Minun uskoani vahvistaa se, että saan yhdessä messussa veisata ja rukoilla ja kuulla Sanaa muiden Jumalaa kaipaavien kanssa. Josku messua toimittaessa varsinkin on sellainen olo, että minua ja meitä kannetaan. Tämä ei ole konsertti tai esitys vaan jotakin pyhää, jossa saamme olla yhdessä mukana. Uskolla on minulle vahva sosiaalinen merkitys.
Mutta yhä uudelleen palaan joskus epäuskon hetkinä mystiseen kohtaamiseeni Jumalan kanssa teininä. En usko, että kuvittelin. Enkä, että sekosin edes hetkeksi. Järkeni ei lakannut toimimasta tuon kokemuksen jälkeen.
Mutta epäilyä ja rauhattomuutta ym. kaikenlaista elämän outoutta on ollut tuonkin tapahtuman jälkeen. Helppoa elämää en saanut. Mutta keitaita kylläkin paljon.
Paavali määritteli uskon lujaksi luottamukseksi siihen, mitä toivotaan ja ojentautumiseksi sen mukaan, mikä ei näy. Se on mielestäni hyvin sanottu uskosta.
En tiedä, miksi minulle annettiin luottamus ja ojentautuminen Jumalan puoleen ja sitten yliluonnollinen kokemus, joka vahvisti uskoani. Se kaikki tuntuu lahjalta. En osaa vastata, miksi kaikilla ei ole tällaisia kokemuksia ja miksi, joidenkin on mahdoton uskoa Jumalaan.
Mutta luotan siihen, että Jumalaa etsivä myös Hänet löytää. Tai Jumala löytää hänet. Niin Hän on luvannut.