Luukku 20: Meditaatio, mindfulness vai rukous?

Tämän päivän joulukalenteriluukusta tulee kysymys “Miten kristillinen rukous eroaa meditaatiosta ja mindfulnessista?”

Kivaa että sain näin helpon kysymyksen. Vastaus on, käyttäjän kannalta, ei mitenkään.

Hengityksen tunteminen, ympärillä olevien äänten aistiminen, kylmän ja kuuman, karhean ja sileän kosketuksen huomaaminen iholla vievät pään sisäisestä kokemisesta keholliseen elämään.

Kivaa että saan vastata tähän, koska merkittävää Jumalasuhteelleni on ollut jooga ja meditatiivinen rukous.

Väitän että ihmiset elävät liikaa ajatuksissaan. Meditoimalla, mindfulnesilla ja rukouksella vahvistuu toinen yhtä tärkeä osa kokonaisuudesta, kehon todellisuus ja ajatusten sekainen sotku kirkastuu.

On niissä kyllä erojakin. Meditaatioperinteitä on vaikka kuinka monen uskonnon perinteessä ja jokainen niistä on tarkemmin katsottuna omanlaisensa, tähtää omanlaiseensa lopputulokseen harjoittelijan kannalta. Mindfulnessista minulla on niin vähän kokemusta, että sen päämäärästä en osaa esittää tarkempaa arviota.

Minä ajattelen, että kristillisen rukouksen tarkoitus on tehdä tilaa Jumalan kuuntelemiselle. Sen takia kannattaa tuijotella kynttilän liekkiä, tunnustella ilmavirran viileyttä sieraimissa ja päästää, päästää ja taas kerran päästää lihasten jännityksistä tai jos siihen ei pysty niin tuntea ne sitten kunnolla.

Tutumpaa kristillistä rukousta on sanojen tai ajatusten kertominen Jumalalle. Joskus se toimii samaan tapaan kuin meditaatiossa, jossa ajatukset huomioidaan, mutta niihin ei takerruta. Jumalalle kerrotut asiat voi jättää hänen murheeksensa.

Minulle se tapa ei sovi, ajatukseni täyttävät puheellaan kaiken tilan. Nautin hiljaisessa rukouksessa satunnaisista hetkistä jolloin oma pääni hiljenee ja kuulen tai aistin sellaista mitä ajatusten pintapuheessa ei kuulu. Se on minun tulkintani mukaan Jumalan puhetta.

Toisin kuin meditaatiota tai vielä enemmän mindfulnessia, kristillistä rukousta ei ole osattu tuotteistaa myyväksi paketiksi. Sitä ei ole brändätty trendikkääksi tavaksi, jonka kuka tahansa julkkis voi naistenlehden palstalla mainita omaksi stressinhallintakeinokseen.

Sille meidän kirkon ihmisten pitäisi tehdä jotain, koska annettavaa olisi, muutaman tuhannen vuoden tutkimuskokemuksella.

Jumalan kannalta, ajattelen, ei ole eroa minkä menetelmän avulla Luojan, Todellisuuden ja Kaiken elämän lähteen yhteyteen päätyy. Sanotaan, että sinne on yhtä monta tietä kuin maailmassa on ihmisiä.

P.s. Hyvä kirja yhdestä kristillisestä tavasta rukoilla on Anthony de Mellon Sadhana – tie Jumalan luo. de Mello soveltaa synnyinmantereensa Intian rikasta perinnettä Jeesuksen elämään eläytymisen keinona.