Luukku 3: Onko kristillinen ”viihde” aina huonoa?

Eräs lukijamme oli autoillessaan kuunnellut radiojumalanpalvelusta ja ihmetellyt mielessään, että tällaistako jeesus-synti-huono-kuoro-hommaa kirkko aina tuuttaa. Kiitos kysymyksestä, se on erittäin relevantti.

Olen pitkälti kanssasi samaa mieltä – kristillinen ”viihde” as in jumalanpalvelukset ja hartaudet sun muu on mielestäni usein puuduttavaa kuunneltavaa ja katseltavaa. Kirkon työntekijöiden piirissä kysytään usein, että ”osallistuisitko itse seurakunnan toimintaan?”, ja vastaus on kieltävä. Miksi me järjestämme toimintaa, mihin emme edes itse osallistuisi?

Minun näkemykseni on, että jokainen kirkon työntekijä tekee työtään sydämellään ja aidosti hyvää tahtoen, en siis väheksy kenenkään tekemää työtä, jonka tarkoitus on varmasti aina hyvä. Sen sijaan kritisoin miellyttämishaluamme, konsensushakuisuuttamme ja rohkeuden puutettamme. Kaikkia ei voi miellyttää. Ei ainakaan samalla tavalla. Yksi tykkää tummasta, toinen vaaleasta, kolmas molemmista ja neljäs ei kummastakaan.

Kirkon työntekijän henkilökohtainen kutsumus työhönsä on usein tehdä hyvää muille ihmisille ja olla loukkaamatta ketään, joten hän päätyy  helposti tekemään kompromissien kompromisseja, sellaista harmaata mössöä, mikä ei sykähdytä, provosoi, kosketa, liikuta, raivostuta, ilahduta yhtään ketään. Me pelkäämme kritiikkiä ja teemme asioita valittajien ehdoilla, varomme loukkaamasta ketään, vaikka sellaista yhteisöä ei olekaan, jossa kaikki tykkäisivät samoista asioista.

Noin, nyt olen haukkunut oman ammattikuntani, seuraavaksi on yleisön vuoro. Tuotteidemme yleisö on napisevaa, konsensushakuista minä-minä-minä-tiedän-Jumalan-tahdon-ja-mikä-on-oikeaa-uskoa edustavaa ihmisjoukkoa. Auta armias, kun telkkarista pamahtaa jumalanpalvelus uudella formaatilla, tai pappi kirkossa pitääkin radikaalimman saarnan, niin jo palaute käy, että nyt on elämä pilalla, Kristuksestakin on luovuttu, perkeleen merkit ilmassa ja kirkosta erotaan ihan varmasti, ellei asiaan tule äkkiä muutosta.

Missään muualla en ole tavannut sellaista mielensäpahoittajien asiakaskuntaa kuin kirkossa. Tämä meidänkin palsta on haukuttu moneen otteeseen pinnalliseksi, Raamatusta eksyneeksi, köyhäksi hengenravinnoksi ja ties miksi liberaalihöpönlöpöksi. Hei te, jotka sellasta palautetta annatte – ette selvästikään ole kohderyhmää, älkää lukeko. Me teemme työmme niiden ehdoilla, jotka ovat kertoneet tämän palstan parantaneen heidän käsitystään kirkosta, kristityistä, luopuneensa ajatuksesta erota kirkosta. Me olemme onnistuneet ilahduttamaan joidenkin mieliä, joten emme aio tanssia pettyjien pillin mukaan.

Mikä kumma siinä on, että rakkauden yhteisöksi itseään kutsuvat kristityt eivät siedä toistensa erilaisuutta, erilaista uskoa, sitä, että erilainen kristillinen materiaali puhuttelee eri kristittyjä? Itse vaihdan nopeasti kanavaa, kun tv-ruudulle lävähtää perinteinen tv-jumalanpalvelus, koska se formaatti ei vaan ole mun juttu. Ja silti tiedän, että tällä perinteisellä formaatilla on uskollisia katsojia. En ottaisi sitä heiltä pois.

Mottoni kuuluu: ”Koska se ei oo sulta pois”. Antakaa perinteistä tykkääjien tykätä perinteistä ja uudistusmielisten luoda uutta, joka heitä miellyttää – ei ole perinteisestä tykkääjältä pois, että joku muu löytää jotain homo religiosustaan koskettavaa esimerkiksi meidän liirumalaarumpalstastamme.

Kritiikkiäkin saa antaa, mutta joskus voi todella vaan pitää suunsa kiinni, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa. Etenkin jos ei edes kuulu tuotteen kohderyhmään. Kun se ei ole sulta mitään pois.

Kirkon työntekijät, luokaa rohkeasti uutta, kertokaa omista ajatuksistanne ja tarjotkaa vanhaa hyväksi havaittua niille, jotka sitä janoavat. Älkää antako kirkosta eroamisuhkausten vaikuttaa työhönne. Kenenkään henkilökohtainen usko ei ole sinun varassasi, ja uhkailu on raukkamainen vaikuttamiskeino. Kirkossa on oltava tilaa kaikille ja sen on osattava puhua kaikille, siihen tarvitaan monenlaisia keinoja ja kieliä.

Kirkkokansa, iloitkaa lähimmäisen ilosta, älkääkä keskittykö omaan pettymykseenne. Kyllä me täällä kirkon viestinnässä haluamme tehdä kaikille jotain, ja mahdollisuudet siihen kehittyvät jatkuvasti.

Ja sitten vielä minun suositukseni kristillisestä viihteestä:

Yle Radio1:n hartausohjelmissa on joitakin tosi hyviä hartauspuhujia. Esimerkiksi huomenna tiistaina 4.12. aamuhartaudessa piispa Kaarlo Kalliala, jonka hartauksista, puheista ja saarnoista olen yleensä pitänyt. Hauska mies. Puhujina suosittelen myös Kaisa Karirantaa ja Kai Sadinmaata.

Kirkko & kaupunki on loistava kristillinen printtilehti, ajassa kiinni olevia juttuja, Seppo Simolan loistavia pääkirjoituksia, kauniita, hieman pureskeltavaakin antavia hartauskirjoituksia ja sokerina pohjalla Ville Rannan stripit.

Vantaan Lauri, toinen mahtava kristillinen printtijulkaisu. Täyttää vakavasti otettavan journalismin kriteerit ja erityismaininnan saavat Antti Nylénin ja Johanna Korhosen kolumnit.

Yle radio 1:n Horisontti tarjoaa asiaa maailmalta uskonnoista ja antaa elämänkatsomuksellista pohdintaa. Kuuntele esmes Vuoden heteroksi nimitetyn rabbi David Lazarin haastattelu.

Pahan päivän varalle ja Minusta ovat lemppariblogejani kristillisellä kentällä. Niin ja tää meijän Oisko tulta? on tietty ihan paras. ;)

No mitä tulee sitten niihin jumalanpalveluksiin, niin se on sattumankauppaa, että hyvään eksyy. Ei ole sekään ihan mun juttuni, mutta olen kuullut lukuisia älyllisesti ja hengellisesti ruokkivia saarnoja ja liikuttunut kyyneliin asti messun musiikkipuolesta. Ehkä pitäisi alkaa ottaa saarnaajien ja kirkkomuusikkojen nimiä ylös ja pyrkiä käymään heidän messuissaan, niissä, joiden kohderyhmää minä silloin varmasti olen, koska ne minua koskettavat.

Ja tässä vielä kirjaimellista viihdettä!

https://youtube.com/watch?v=Kz8PMXzMCbY%3Frel%3D0