Luukku 8: Mihin menevät ne, jotka eivät mene taivaaseen?
Kahdeksannesta luukusta löytyy kysymys, joka on yhtä olennainen kuin vaikeakin. Siinä kysytään taivaasta ja helvetistä. Jos ihminen ei pääse taivaaseen, niin minne hän menee? -kysymystä seuraa jatko: mitä evankelisluterilaisen kirkon oppi tästä sanoo?
Me evankelisluterilaiset uskomme, että pelastumisemme on Jumalan teko, vain ja ainoastaan Jumalan teko. Ihminen ei voi siihen millään tavalla vaikuttaa. Tämä on kai Lutherin kirjoitusten ydin. Lisäksi opetuksemme mukaan Jumala on rakastava ja armollinen Jumala. Hän rakasti maailmaa niin paljon, että antoi ainoan poikansa meidän puolestamme.
Okei, jos siis
1) uskomme armolliseen Jumalaan ja
2) uskomme pelastumisemme olevan tuosta armollisesta Jumalasta kiinni,
niin luonteva jatko olisi, että
3) kaikki pelastuvat,
sillä eikö rakastava Isä tahtoisi kaikki lapsensa luokseen?
Kyllä, mutta.
Jumala kunnioittaa ihmisen päätöstä olla kuuntelematta Jumalan kutsua, joten ihminen voi valita kadotuksen, vaikka Jumala haluaisi kaikkien pelastuvan. Täytyy kuitenkin muistaa, että ihminen ei voi ikinä tietää Jumalan tuomiota, joten me emme voi sanoa kenenkään yksittäisen ihmisen kohdalla, meneekö hän taivaaseen vai helvettiin.
Taivas ja helvetti. Pelastus ja kadotus. Sanapari on ladattu täyteen merkityksiä: taivaallista harppumusiikkia tai tuskallista hammastenkiristystä. Ne ovat ihmisen luomia mielikuvia Raamatun ja perimätiedon pohjalta. Pelastus on se olotila, johon Jumala meidät luodessaan tarkoitti eli yhteyteen itsensä kanssa. Kadotus on sen vastakohta eli ikuista eroa Jumalasta. Koska Jumala on kaiken olemassaolomme perusta, niin eron Jumalasta voisi ajatella olevan olemattomuutta, katoamista. (Tähän me emme kuitenkaan tunnustuskirjojen mukaan usko. Älkää kysykö minulta miksi.) Helvetti ei siis ole paikka, johon Jumala lähettää ihmisen ja jossa ihmistä ikuisesti kidutetaan, vaan se on rakkaudeton tila, jonka ihminen itse valitsee.
Kun tähän lisää vielä sen, että uskomme Jumalan olevan kaikkivaltias (joka voisi sen puolesta siis pelastaa kenet tahansa), niin joku osa ajatusketjussa pettää joka tapauksessa.
Opillinen viidakko ei totisesti ole mielipaikkojani. Oppi näyttäytyy minulle ihmisten aina jollain tavalla ontuvana tulkintana Jumalan tahdosta. Vaikka opilla on (kai) oma kiistämättömän tarpeellinen paikkansa, niin helposti se tekee uskosta ja Jumalasta ihmisen näköisen järjestelmän, jonka avulla ihminen yrittää päätellä, mitä Jumala mistäkin ajattelee. Eikä siinä mitään, Jumalan tahdon pohtiminen omassa elämässä kuuluu jokaisen uskovan elämään. Ikävän usein kuitenkin etsimme opista niitä asioita, joiden perusteella voisimme sanoa muille maan asukeille, miten he ovat matkalla tulimereen.
Loppujen lopuksi, lopen kyllästyneenä ja pää lopullisen pyörällä totean, että minua itseäni ei oikeastaan edes kiinnosta koko helvetti. Ei minua kiinnosta suuremmin taivaskaan. Jumala ja minä, taivas ja helvetti, kaikki on olemassa tässä hetkessä.
Ymmärrän, että elämän näyttäessä helvetillisyyttään taivaan olemassaolo lohduttaa.
Niin näitäkin naisia:
http://www.youtube.com/watch?v=k4Wt3poFTIY
http://www.youtube.com/watch?v=cerqD0zDISg
Sitä minun on vaikea ymmärtää, että ihminen ei arvosta tämänhetkistä elämäänsä niin paljoa, että eläisi sen rehellisesti, itseään ja muita kunnioittaen. Elämä, Jumalan lahja, voi olla jo deadlinen tällä puolen taivaallista.
ps. Onneksi saamme olla keskeneräisiä, sillä jos joku niin tämä kirjoitus on sitä. Teen siitä paremman lisäämällä linkin, joka vie meidän keräykseemme. Osallistua voi vaikka eurolla.
- Mirka Maaria
Kommentit
Mielenkiintoinen kirjoitus, kiitos siitä! Uskonnottomana minua on aina hämmentänyt juuri tämä, että "Jumala kunnioittaa ihmisen päätöstä olla kuuntelematta Jumalan kutsua, joten ihminen voi valita kadotuksen, vaikka Jumala haluaisi kaikkien pelastuvan." Itse koen, etten todellakaan ole saanut mitään kutsua Jumalalta. Monesti kuulen puhuttavan "uskon lahjasta" - mikseivät kaikki saa tätä? Minulle uskonnottomuus ei ole päätös, en kerta kaikkiaan vain pysty uskoa Jumalaan.
Nojoo, poikkesin jo aiheesta, mutta kuitenkin hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus! :) Mukavaa joulun odotusta!
Rakkaudeton tila on ikävä kyllä vain yksi monista tulkinnoista. Monet ovat sitä mieltä, että helvetissä konkreettisesti kidutetaan ihmisiä ikuisesti. Keksikää minulle teko, joka oikeuttaa rangaistuksena jatkuvan kidutuksen ikuisesti. Oletko koskaan saanut kiehuvaa öljyä ihollesi?
Keräyksestänne tulin hyvälle tuulelle. Onnea sille!
Tämä taivas-helvetti-asia on se syy, minkä takia en voi täydellisesti astua kristinuskon kelkkaan. En nyt edes aloita ihmisistä, jotka eivät kristinuskosta ole ikinä kuulleetkaan, mutta mitenkäs ne, jotka ovat kulttuurinsa mukaisesti kasvaneet vaikka buddhalaisiksi? He elävät hyvää elämää ja ovat voimakkaasti sitoutuneita uskontoonsa. Kristinuskosta he saattavat joskus kuulla, mutta se on kaukainen asia, joka tulee muualta, eikä kääntymys ole kulttuurisesti sopivaa tai todennäköistä. Että helvettiin sitten vaan, kun on hylätty Jumala?
Monet syyttävät tavallani ajattelevia irtokarkkijumaluudesta, johon lisätään ne asiat, joihin itse halutaan uskoa ja jätetään pois kaikki ikävä. Minun järkeeni ei vain mahdu niin dorka Jumala, joka lähettäisi hyvän ihmisen kärsimykseen. Emme tietenkään voi tietää Jumalan tekoja, mutta näin se Raamattu (muistaakseni) opettaa.
Tämä on muuten aivan mainio palsta, kiitokset siitä! Olette nostaneet kirkon profiilia silmissäni huikeasti. Kasvoin todella ahdistavasti uskontoon suhtautuvalla, voimakkaasti evankelisella seudulla. Niiden kokemusten perusteella ei olisi tullut mieleeni, että evankelisluterilaisen kirkon kanssa voi myös keskustella asioista ;)
Mielenkiintoinen kirjoitus ja ristiriitaisuudessaan niin totta. Kiitos myös minun puolestani tästä palstasta. Tämän palstan myötä olen alkanut taas ajattelemaan, ettei se kristinusko aina olekaan niin pahasta ja niin ehdotonta kun minun on annettu ymmärtää. Medusan jutut muutenkin tuossa edellä kuvastavat myös aikapaljon omia ajatuksiani. En ollutkaan aikaisemmin kuullut irtokarkkijumaluudesta, mutta se taitaa kuvata myös minua. Itse tosin mielelläni en käytä edes sanaa "jumala" puhuessani uskostani vaan mieluummin jotakin ihan muuta sanaa.
Monet uskovaiset ystäväni tuntuvat olevan hyvin tiukkoja ja tarkkoja uskostaan ja heidän mukaansa minä olen yleensä aina menossa helvettiin (ihan suoraan on asia sanottu). Koen tulkinnan aika julmaksi koska en ole eläessäni satuttanut ketään, mitä nyt joskus ehkä itseäni. Tästä syystä en ole kokenut kirkkoa oikeaksi paikaksi itselleni, vaikka omalla tavallani uskonkin. Koen, että se mihin uskon ei kuitenkaan ole se sama Jumala johon tosiuskovaiset ystäväni uskovat, koska minun jumalani (jos niin voi sanoa) rakastaa kaikkia, myös minua. Ja pystäkseni elämään onnellisen elämän jossa toimin moraalisesti oikein (tai niin oikein kuin pystyn), minun täytyy voida uskoa siihen, että kaikki päättyy hyvin. Tuskin kukaan pystyy elämään jatkuvassa itseinhossa ja synnintunnossa.
Mutta kiitos vielä ajatuksia herättävästä jutusta.
Kiitos ihanista kommenteista! Kauheen hyviä ajatuksia teillä!
Tosi mukava huomata, että olette kokeneet blogimme sellaiseksi keskusteluareenaksi, jossa haluatte avata ajatuksianne ja kertoa kokemuksistanne. Se on arvokasta.
Monesti itsekin ajattelen, että olen ennemmin uskovainen kuin kristitty. Minun Jumalani on ääretön hyvä voima. Kristinuskossa Jumala näyttäytyy kaikkein lähestyttävimpänä, onhan Jumala tullut siinä ihmiseksi, kuollut puolestamme ja elänyt kannamme, näyttänyt esimerkillään meille elämisen mallin. Koska koen Kristuksen niin rakkaaksi, sanon olevani kristitty. Lisäksi olen syntynyt tähän, joten tämä on minulle luontevin tapa harjoittaa hengellisyyttä. En usko buddhalaisten, muslimien, ateistien tai kenenkään menevän kategorisesti kadotukseen. Minulle uskon syvin olemus on rakkaus ja rakastava ihminen on aina Jumalan/jumalan lähellä, tiesi hän sitä itse tai ei.
Vaikka kuulun kirkkoon ja opiskelen papiksi, niin kaikki teot ja ajatukset minun on kuitenkin punnittava aina itse. En voi antautua siihen, mitä kirkko opettaa, jos en itse koe sitä oikeaksi, sillä kirkkokin on vain joukko ihmisiä, toki Jumalalta viisautta pyytävä joukko. Historian aikana on useasti nähty, miten osa kirkon ihmisistä - ja monesti ikävä kyllä se valtaapitävä osa - on joko tehnyt vääryyksiä tai antanut niiden tapahtua. Kirkon (tai seurakunnan) tulee kyetä tarkastelemaan kriittisesti myös itseään. Minä haluan olla rakentamassa kirkkoa olemalla rehellinen, väistelemättä vaikeita aiheita vaikka tunnen itseni niiden edessä avuttomaksi, puhumalla niin kuin uskon oikeaksi. Haluan olla rakentamassa kirkkoa kutsumalla ihmisiä sen yhteyteen sellaisina kuin he ovat, sellaisina kuin te olette!
En minäkään ymmärrä, että mitä helvetti konkreettisesti tarkoittaa ja miten Jumala aikanaan tuomitsee esim. ne ihmiset, jotka eivät ole koskaan evankeliumia kuulleet tai vaikkapa lapset, jotka eivät vielä mistään mitään ymmärrä. Mutta luotan siihen, että Kaikkivaltias Jumala tuomitsee oikein itse kunkin kohdalla eikä siis tee kenellekään vääryyttä.
Mutta kun yhdessä kommentissa kyseltiin, että miten Jumala voisi lähettää "hyvän ihmisen kärsimykseen", niin kysymyksen voisi asettaa myös toisin: Onko olemassa niin hyviä ihmisiä, että Jumalan on suorastaan pakko ottaa heidät taivaaseen, koska he ovat sen ikäänkuin ansainneet?. Raamattu antaa useammassakin kohdassa ymmärtää, että kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla. Onko siis olemassa täysin synnittömiä ja nuhteettomia - hyviä - ihmisiä toisin kuin Raamattu antaa ymmärtää?
2. Korinttilaiskirje, 5. luku:
19 Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. 20 Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa.
Tarvitseeko "hyviä" ihmisiä sovittaa Jumalan kanssa ja onko heille mitään rikkomuksia, jotka tarvitsisivat anteeksiantoa?
Minä kutsun itseäni kristityksi, en uskovaisesti, koska olen tähän kirkkoon kasvanut kiinni. Uskovainen on myös nimi, josta minulle tulee mieleen se, että julistaudun uskossani vahvaksi. Useammin tulee epäuskoinen olo. Olen lyhyen elämäni aikana saanut kokea hengellsitä helvettiä, mutta myös taivasta. Sitähän elämä missä tahansa yhteisössä on. Minulle kirkkoon kuuluminen ja tässä kelkassa oleminen on nykyään nimenomaan keskustelevassa yhteisössä olemista. Ehkä mulla on liikaa teologeja ystävinä (Kuten tämänkin palstan siskot :))
Näitä pelastus ja kadotuskysymyksiä ei koskaan voi täysin ymmärtää, mutta niistä on juuri siksi mielenkiintoista keskustella. Mitä enemmän kirkon piirissä kuuntelee ja juttelee, niin sitä enemmän oppikysymykset ja -kiistat tuntutvat olevan monitulkintaisia... ja sitä tärkeämmäksi keskusteleminen olemisen tilana kiinnostaa ja tuntuu puhuttelevalta.
Eikä hyvän keskustelun tarvitse aina pyrkiä siihen, että kaikki ovat samaa mieltä, ja uskovat samalla tavalla. Uskonasioista jutteleminen on vähän samankaltaista kuin taideteoksen äärellä rupattelu. Toinen kiinnostuu kokonaiskuvasta, toinen yksityiskohdista.
Ensimmäiselle vierailijalle:
Tuossa ylläolevassa Raamatunkohdassa on henkilökohtainen "kutsu" Sinullekin :) Se koskee ihan jokaista, joka sen muodossa tai toisessa kuulee. Kutsu perustuu Raamatun Sanaan, siellä voimme 'kuulla' Jumalan kutsuvan meitä. On täysin Sinun ja Jumalan välinen asia, miten siihen kutsuun vastaat. Usko on kyllä lahjaa, mutta en tiedä enkä ymmärrä että minkä tähden kaikki eivät tahdo tätä lahjaa ottaa vastaan.
Raamatussa on meille luvattu mm. näin: "jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu".
On myös kirjoitettu näinkin:
Efes. 2:
8 Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. 9 Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.
Tuosta kutsusta uskoon pari ajatusta. Luterilaiseen uskoon tosiaan sisältyy ajatus, että Jumala lahjoittaa uskon. Meillä vältetään korostamasta ihmisen valintaa. Toki ihminen voi kokea Jumalan kutsuvan ja torjua hänet, mutta hankalampi on juuri tuo kysymys, että mitä, jos ei sitä kutsua koe.
En usko, että raamatunkohtien lyöminen eteen tekee tuosta kutsusta kenellekään automaattisesti todellisempaa, ellei Jumala sitä hänen sisimmässään vaikuta. Siksi minusta on kyseenalaista syyllistää ketään siitä, ettei ota vastaan kristittyjen heittelemiä raamatunkohtia. Itse koen, että paras tapa kertoa Jumalasta niille, jotka eivät häneen usko, on omalla elämällään ja esimerkillään näyttää, mitä Jumalaan uskominen todella on. Jos joku ei koe sisimmässään Jumalan kutsua ja kutsu, jonka hän kristittyjen kautta saa, on lähinnä vaatimuksia ja syytöstä siitä, ettei usko Jumalaan, kyseinen ihminen tuskin päätyy ainakaan tämän seurauksena lähemmäs Jumalaa.
Näin itse kristittynä ja pappina ajattelen.
Onpa tosi hyvä keskustelu täällä ja omat ajatukset ovat pitkälti samoja kuin Mariaisella tuossa. Tosin tuo esimerkkeily onkin sitten vaikeampaa kuin osuvien raamatunkohtien etsintä - ajatus ei kai pitäisi olla että elämä olisi jotenkin ongelmatonta, nuhteetonta ja aina hyvää kristittynä ollakseen esimerkki. Kaikenlaisia tyyppejä Jeesus itsekin onneksi valitsi opetuslapsekseen.
Itse ajattelen, että hyvää, reilua ja rakkaudellista elämää pitää yrittää elää, ja myöntää se, että joskus yrittämisistä huolimatta kolisee ja sattuu. Sitä se kristittynä olo kai on. Minun mielestä kristitty ei sano: "Moi, mä olen tosi hyvä kristityn malli"... se sanoo: "Anteeksi, mä halunnu satuttaa sua."
Tuosta lahjana annetusta uskosta tuli mieleen semmonen, että tuntuu olevan myös paljon kirkon piirissä ihmisiä, jotka tuntuvat tietävän kenelle se uskon lahja on annettu ja kenelle ei. Se mitä minä mitään luterilaisuudesta ymmärrän, on se, ettei ihmisen tehtävä ole mitata naapurin uskon määrää ja laatua. Ihmisen tehtävä on rakastaa.
Vai miten on, pappisväki?
Minulle heräsi kysymys: Miten Jumalan kutsun voi torjua?
Siinä olen samoilla linjoilla, että Jumala on se, joka kutsuu ja uskoakseni Hän tekee sen sanansa kautta. Toisaalta Raamatun Sana koskettaa jokaista ja sen saa uskoa omalle kohdalle todeksi ilman mitään erikoisia tuntemuksia tai merkkejä seinillä tms. Jos pankinjohtaja ilmoittaa yllättäen pankista, että asuntovelkasi on kuitattu jonkun ystävällisen sielun toimesta, niin ehkä se on liian hyvää ollakseen totta ja tarvitsemme jonkinlaista "mustaa valkoisella" että näin todella on, niin mielestäni Raamatun Sana riittää vakuudeksi, että evankeliumi Jeesuksen sovitustyöstä koskee juuri minuakin ja saan sen uskoa todeksi omalla kohdalla. En tarvitse pappia tai ketään muutakaan ihmistä siihen väliin takaamaan, että asia on näin (tämä ei tarkoita etteikö pappeja tarvittaisi).
Saatoin muotoilla kommenttiin huonosti, mutta en todellakaan ole syyllistämisen kannalla ja sen tähden koitin muotoilla asian niin, että se on jokaisen ihmisen ja Jumalan välinen asia miten Jumalan Raamatussa esittämään kutsuun vastaa (tosin en tiedä, että miten kutsuun käytännössä vastataan kieltävästi). Ei siitä ole kenellekään toiselle ihmiselle vastuussa millään tavalla, ja Matteus puhui asiaa siinä, ettei todellakaan ole meidän asiamme tietää miten uskonasioiden laita on itse kunkin kohdalla. Jääköön ne asiat Jumalan ja jokaisen välille henk koht. Mutta mielestäni Raamatun antamia lupauksia saa kertoa ihmiselle, joka ei mielestään ole mitään varsinaista kutsua koskaan saanut, koska eikö Jumalan lupaukset koske meitä kaikkia Jeesuksen tähden? Kertoja ei ole oleellinen vaan se sanoma, joka Raamatun lupauksiin sisältyy ja vain Sana itsessään voi synnyttää uskon vastaanottajan sydämessä - ei ihminen sellaiseen ihmeeseen kykene, en minä ainakaan.
Room 10:17
Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.
Jos sitten usko Kristukseen saa syntyä ihmisen sydämessä, niin käsittääkseni se on Jumalan teko (vaikka ihminen vastaisi kutsuun myöntävästi ja antaisi sovittaa itsensä Jumalan kanssa, miten se nyt käytännössä tapahtuukaan):
28 Niin he sanoivat hänelle: "Mitä meidän pitää tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?" 29 Jeesus vastasi ja sanoi heille: "Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt".
En itsekään halua painottaa omaa valintaa tai ratkaisua, mutta toisaalta en tiedä minkä tähden Raamatussa esim luvataan, että jokainen joka huutaa avuksi Herran nimeä pelastuu jos se ei pitäisi paikkaansa jokaisen kohdalla, joka niin tekee? Tai minkä tähden Raamatussa kehoitetaan antamaan sovittaa itsensä Jumalan kanssa jos siihen ei itse voi yhtään mitenkään vaikuttaa? Sovitustyöhän on jo valmis sinänsä Jeesuksen ansiosta, siihen ei voi mitään lisätä.
Joku kysyi hyvän kysymyksen, miten Jumalan kutsun voi torjua?
En tiedä onko tämä miten hyvä vertaus, mutta eräs ystävä on kirjoittanut näin:
Kun poika kysyy tyttöystävältään, että tuletko vaimokseni, niin tytön vastauksesta riippuvat jatkotoimenpiteet. Jos hän ei vastaa mitään, niin tuskinpa sitä voi "kyllä"-vastaukseksi tulkita.
Raamatun mukaan Jumala on jo sovittanut ihmiskunnan Kristuksessa Jeesuksessa. Tämä on siis Raamatun mukaan jo tapahtunut tosiasia, mutta siitä huolimatta ilmeisesti asiaan kuitenkin liittyy se, että ihmisen on myös mahdollista jotenkin kieltäytyä tästä sovitustyöstä tai omalla kohdalla torjua se? Eli vaikka Jumalan näkökulmasta kaikki synnit onkin jo sovitettu Golgatalla Jeesuksessa, niin ilmeisesti Hän ei siitä huolimatta ns väkisin pakota ketään hyväksymään tätä omalla kohdallaan eli ilmeisesti jo 2000 vuotta sitten tehdyn ja sinänsä täydellisen sovitustyön, johon ei voi mitään lisätä eikä sitä voi mitenkään ansaita, voidaan myös torjua omalla kohdalla?
(2 Kor 5:18-21):
Mutta kaikki on Jumalasta, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen kautta ja antanut meille sovituksen viran. Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä, ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa. Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.
Jos Jumala on jo sovittanut meidät ja meidän kaikki syntimme itsensä kanssa Kristuksessa ja Hänen sovitustyössään, niin minkä tähden tuossa siitä huolimatta kehoitetaan meitä, että "antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa"? Olen tätä pohtinut ja itsekin sitäkin, että miten minä käytännössä annan tämän tapahtua - asian, joka Jumalan ilmoituksen mukaan on jo tapahtunut 2000 vuotta sitten?!
En ole keksinyt tähän mitään lopullista selitystä, mutta ajattelen että riittää jos uskon että Jumalan Sanan (eli että minutkin on sovitettu Kristuksessa Jumalan kanssa) olevan omalla kohdallani totta. Annan ikäänkuin Jumalalle luvan tehdä puolestani sen, mikä on jo tehty (kieltämättä paradoksaalinen ajatus). Jos sitten en tähän kykene, niin voin myös rukoilla omin sanoin Jumalaa, että Hän antaisi minun uskoa ja luottaa tähän omalla kohdallani jos/kun en itsessäni siihen mitenkään pysty (vrt. Markus 9:24: "Minä uskon; auta minun epäuskoani").
En suinkaan väitä että näin se kaikkien kohdalla menee tai että näin sen pitäisi mennä, mutta omalla kohdallani jotain tuon suuntaista. Minun uskoni on Jumalan Sanan, Hänen lupaustensa varassa - jos ne eivät pidäkään paikkaansa tai eivät kosketa minua, on uskonikin turhaa ja vailla perustaa.
En minäkään osaa vastata mitenkään yksiselitteisesti, miten Jumalan kutsun voi torjua. Hemuli puhuu täällä, miten Jumalan ilmoitukseen voi ylipäänsä suhtautua.
Mutta kuten jo aiemmin totesin, minusta uskon ydin on rakastaminen. Ihminen joka rakastaa, myös uskoo. Omalla kohdallani ajattelen, että Jumalan rakkaus on kuin loppumaton, vuolas virta, joka virtaa lävitseni ja saa minut rakastamaan muita. Voin myös padota sen virran, lakata rakastamasta muita kuten itseäni, ja näin ollen kieltäytyä Jumalan ihmiselle antamasta tehtävästä (joka on rakastaminen). Ajattelen, että en jaksa ja osaa rakastaa ellei Jumala ole rakastanut minua ensin. Voin kokea Jumalan rakkauden muiden ihmisten huolenpitona minusta ja joskus myös itsessäni tuntuvana turvan tunteena, jonka ajattelen olevan lähtöisin Jumalasta.
Rakkauden vaikutus on vavahduttavasti näytetty minulle kristinuskon tarinassa. Se tarina näyttää Jumalan minulle selkeämmin kuin mikään muu. Se on se evankeliumi, johon uskon.
(Kuulostaako tämä ihan hullulta?)
Nyt kun mietin, niin voisin määritellä, että usko on luottamusta rakkauden (jota minä nimitän Jumalaksi) olemassaoloon. Ilman sitä luottamusta me emme ihan konkreettisesti kykene elämään: meidän täytyy luottaa toisiimme, jotta selviäisimme elossa. Jumalan kutsun torjuminen olisi siis rakkauden torjumista elämässään.
(Rakkaus tässä sepustuksessa tarkoittaa kunnioittavaa ja läempeää suhtaumista kaikkiin kanssaeläjiin.)
Kyllä minullekin rakkaus on hyvin tärkeä osa kristinuskoa. Rakkaus pitää sisällään paljon erilaisia asioita, ja vaikeahan sitä on mitenkään tyhjentävästi määritellä. Yksi mielestäni hyvä rakkauden määritelmä löytyy 1. Johanneksen kirjeestä (4:9-11):
"Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme".
"Mutta kuten jo aiemmin totesin, minusta uskon ydin on rakastaminen. Ihminen joka rakastaa, myös uskoo."
"(Rakkaus tässä sepustuksessa tarkoittaa kunnioittavaa ja läempeää suhtaumista kaikkiin kanssaeläjiin.)"
Ymmärsin varmaan väärin mitä tarkoitat? Minä en ole uskovainen, en ole koko elämäni aikana kokenut jumalaa millään tavalla, enkä mitään tarvetta uskoa yliluonnolliseen. Jumala kuulostaa minusta ihmisten keksinnöltä, enkä ole koskaan nähnyt missään mitään merkkejä Jumalasta. Kirkkoonkaan en kuulu.
Rakastan kuitenkin itseäni, perhettäni ja ystäviäni. Minuakin rakastetaan. Kunnioitan ja suhtaudun ihmisiin yleisesti ottaen lempeästi. Olenko siis sittenkin tietämättäni uskovainen? Vai onko rakkauteni vain teeskenneltyä, epäaitoa rakkautta, koska en usko?
Hyvä Vim, rakkautesi ei varmasti ole teeskenneltyä, epäaitoa rakkautta! En ikinä menisi väittämään sellaista. Ja kyllä, ajattelen, että olet uskovainen siinä mielessä, että uskot rakkauteen.
Kirjoitin:
"Nyt kun mietin, niin voisin määritellä, että usko on luottamusta rakkauden (jota minä nimitän Jumalaksi) olemassaoloon. Ilman sitä luottamusta me emme ihan konkreettisesti kykene elämään: meidän täytyy luottaa toisiimme, jotta selviäisimme elossa. Jumalan kutsun torjuminen olisi siis rakkauden torjumista elämässään."
Olen siis sitä mieltä, että ihmisen kyky ylipäänsä elää ja elää yhteydessä toisiin perustuu luottamukseen, että on rakastettu. Minä koen rakkauden kuten kaiken muunkin olevan Jumalan lahjaa. Minulle rakkaus ja Jumala ovat liki synonyymejä keskenään.
En missään nimessä halua määritellä sinua uskovaiseksi, jos sinä et halua itseäsi sellaiseksi määriteltävän. Ihmisellä pitää olla oikeus määritellä itse itsensä. Hahmottelen tässä vain omaa käsitystäni siitä, mitä usko, Jumala, uskominen ja rakkaus ylipäänsä ovat.
Kiitos vastauksesta, se selvensi asiaa! Olisi varmaan selvinnyt paremmin jo eilenkin, jos olisin keskittynyt tekstiisi paremmin. Sen siitä saa kun lukee tällaista iltamyöhään. ;)
Anyway, ehkä siksi tartuin tuohon, koska olen ennenkin törmännyt sellaisiin uskovaisten mielipiteisiin, että rakkaus olisi jotenkin uskovaisten yksinoikeus, ja ateistit ja muut ovat kykenemättömiä rakastamaan. Se on minusta aika loukkaavaa. No onneksi suurin osa ei varmaan ajattele näin jyrkästi.
Itse siis ajattelen rakkauden kuten muidenkin tunteiden olevan täysin inhimillisiä ominaisuuksia joihin lähes jokainen ihminen pystyy uskonnosta tai sen puutteesta riippumatta. En kykene ymmärtämään miten rakkaus liittyisi jumalaan, tosin en kyllä ymmärrä jumalaa tai siihen uskomistakaan. Koko asia tuntuu itselleni tosi vieraalta. :)
Tuosta kutsusta... ehkä se on jotain muuta, kuin mitä odottaisi? Ei mikään valonsäde, ääni taivaasta tai yllättävä tarve mennä kirkkoon, vaan outoa ahdistusta, takaraivoon jysähtävä tietoisuus omasta kuolevaisuudesta, masennusta elämän päämäärättömyyden edessä? Jos tuollaista ahdistusta ei yritä kiireesti tukahduttaa helpoilla keinoilla - vaikkapa pakenemalla ostoskeskukseen - se saattaa johdattaa pohtimaan asioita tavalla, jonka jälkeen ei enää ole entisensä. Nimimerkillä kokemusta on.
Monien muiden ortodoksien tavoin en oikein tykkää puhua "uskoon tulosta" tai edes "uskossa olosta" - näen, että se tosiaan edellyttäisi jonkinlaista stabiilia tilaa, jota en ainakaan omalla kohdallani näe mahdolliseksi, kun kyseessä on rajattoman mysteerin ja rajallisella ymmärryksellä varustetun pienen ihmisolennon yhtälöstä. Luin joskus jostain papista, joka uskossa olosta kysyttäessä vastasi, että "en tohdi sanoa olevani uskossa, mutta joinakin päivinä usko on minussa". Minusta tuossa tiivistyy jotain olennaista siitäkin, miten itse tätä elämääni elää rehjustan ja yritän päivä päivältä oppia ja kasvaa lisää.
Serafim Seppälän "Vapaus" (Kirjapaja, 2007) on muuten mainion analyyttinen kirja, jossa käsitellään tässäkin blogipostauksessa sivuttuja asioita. Suosittelen niin uskoville kuin uskomattomillekin ;).
Vim, hyvä kun et jäänyt siihen luuloon, että yritän omistella rakkautta. On totisesti loukkaavaa, jos joku väittää, että sinä et osaa oikein rakastaa. Sellainen on väärin!
Katimari, tosi hyvin kuvasit tuota, mitä Jumalan kutsu voisi olla. Ja kiva kun nostit Serafim Seppälän "Vapauden" esiin. Minun on pitänyt blogata sekä siitä että "Kauneus"- ja "Valo jää" -teoksista. Ehkä ens vuonna kirjoitankin, kun tämä joulukalenteri on ohi. Serafim on mun lempiajattelijoita tällä hetkellä.
Kommentoi