Mahdoton uskoa

Hostellin sisustusta Alleppeyssa, Keralassa

Olli Valtonen kirjoittaa Kirkonkellarissa hengellisyyden evoluutiosta ja haastaa kirkkoa kiinnittämään asiaan sen ansaitsemaa huomiota. Minussa on niin vähän poliitikkoa ja kirkonnaista, etten jaksa kiinnostua asian suuremmasta vaikutuksesta, vaan jään pohtimaan artikkelin joitakin kohtia suhteessa omaan hengellisyyteeni. Valtonen lainaa aivotutkija, psykoanalyytikko George E. Vaillantia:

Uskontojen ja hengellisyyden ero on siinä, että uskonto syntyy kulttuurista, kun taas hengellisyyden alkuperä on biologia. Uskonto eroaa hengellisyydestä yhtä paljon kuin ympäristötekijät geeneistä. Kulttuurin ja kielen tavoin uskonto sitoo meidät omaan yhteisöömme ja erottaa meidät muiden yhteisöistä.

Luen lainauksen yhä uudelleen, sillä siinä on kiteytettynä jotakin minulle merkittävää. Vaillant muotoilee oivaltavasti ajatuksen, jolle olen itse yrittänyt löytää sanoja. Suosittelen lukemaan koko artikkelin, mikäli aihe kiinnostaa. Tässä blogissa käsittelen vain näitä: uskonnon kulttuurisidonnaisuutta sekä uskonnollisuuden ja hengellisyyden eroa.

Ganesha

 

Matka Intiaan, keskelle kaikkia suuria uskontoja ja monia pienempiä, näytti minulle selvästi sen, mihin kaikkeen minun on mahdoton uskoa. Myllertävä mieleni sai hetkellisen rauhan kokemuksen, kun löysin pondicherryläisestä kirjakaupasta katolisen ex-nunnan ja tietokirjailija Karen Armstrongin teoksen A History of God. Siinä kirjassa Armstrong, paitsi esittelee juutalaisuuden, islamin ja kristinuskon yhteistä jumalaa, jakaa oman uskonsa, faith, kahteen eri käsitteeseen: belief ja trust. Saman erittelyn Valtonen tuo esiin Harvey Coxia lainaten. Valtonen suomentaa käsitteet vakaumukseksi ja luottamukseksi. Lukiessani Armstrongia heiluvassa bussissa matkalla kohti historiallisia buddhalaisluostareita ymmärsin, että minun uskossani on hyvin vähän vakaumusta ja runsaasti luottamusta.

 

Selittäessäni tapaamilleni intialaisille ja erityisesti tapaamilleni intialaisille kristityille, opiskelevani teologiaa ja voivani valmistua papiksi, tunsin itseni todella onnettomaksi kristityksi. Toisin kuin useimmat heistä olettivat, minulle ei ole merkittävää Jumalan kolmiyhteisyys tai Kristuksen neitseestäsyntyminen, muiden uskontojen edustajien kohtalo tai helvetin olemassolo. Minä olen kristitty, koska olen sellaiseksi syntynyt. Minulle kristinuskon kertomus Jumalasta, joka tuli ihmiseksi, kuoli puolestamme ja elää rinnallamme, on jotain mieletöntä, mielettömän rakasta ja omalla myyttisellä tavallaan totta. Mutta totta kuten maapallon pyöreys tai lajien kehitys, totta jokaista yksityiskohtaansa myöten? Niin en usko. Uskovainen olen vain siinä mielessä, että minulla ei ole muuta turvaa kuin Jumala. Hänen käsissään on minun elämäni.

 

 

http://www.youtube.com/watch?v=YQX0HVeVnK0&feature=youtu.be

Video on katolisen kirkon järjestämästä tapahtumasta Dindigulista, Tamil Nadusta. Tapahtumassa Saatana tanssi eri olomuodoissaan iltakymmenestä aamukuuteen. Ihmiset, sekä seudun kristityt että hindut että kaikki muut, istuivat (tai nukkuivat) kaduilla ja hautausmailla läpi yön.

 

”Uskonto syntyy kulttuurista”, toteaa Vaillant. Siihen kulttuurin synnyttämän uskonnon luomaan jumalaan en osaa uskoa. En sen kummemmin intialaisen kuin suomalaisen tai helleeni-juutalaisen kulttuurin jumalaan. Tottakai tutumpi ja sitä kautta helpompi sulattaa on kristinuskon ja evankelis-luterilaisen kirkon dogmien mukainen jumala. Tuttu ja helppo, mutta ei sen enempää tosi. Tuttu ja helppo ei sen sijaan ollut intialainen kristillisyys, joka on usein katolisen uskon ja intialaisen kulttuurin sekoitus. Se näyttäytyi minulle lähes yhtä vieraana kuin hindulaisuus tai islam. Olin Intiassa yhtä paljon non-kristitty kuin non-hindu tai non-muslimi. Kirkot, synagogat, moskeijat ja temppelit toistivat omaa variaatiotaan sikäläisestä uskonnollisuudesta. Ne olivat enemmän toistensa kuin länsimaisten tai Lähi-idän sisartensa kaltaisia. Ne olivat enemmän sen alueen uskonnollisuuden ilmentymiä kuin manifesteja totuuksistaan: brahmanista, Allahista, Kristuksesta tai Jahvesta.

Madonna

 

Jos uskonnollinen yhteys puuttuikin siellä, missä olin etukäteen olettanut sen löytyvän, niin hengellinen yhteys tuli todeksi ajoittain yllättävissäkin kohtaamisissa.
Tunsin yhteyttä islamista lähteneen kashmirilaisen filosofian opiskelijan, itävaltalaisen joogaopettajan tai ranskalaisen gandhitutkijan kanssa. Meillä kaikilla oli sama kaipaus kohti ääretöntä Jumalaa, joka löytyy kauneudesta, hiljaisuudesta ja rakkaudesta. ”Kulttuurin ja kielen tavoin uskonto sitoo meidät omaan yhteisöömme ja erottaa meidät muiden yhteisöistä”, Vaillant sanoo. Uskonto erottaa meitä muista ihmisistä, mutta hengellisyys yhdistää. Se voi yhdistää meitä uskonnoista riippumatta. Se voi yhdistää, vaikka sitä ei kutsuisikaan hengellisyydeksi, vaan vaikkapa toiveeksi ihmiskunnan paremmasta tulevaisuudesta.

Moskeijassa

Kulttuurin rakentamassa uskonnollisuudessa ja uskonnollisuuden rakentamassa jumalassa ei sinällään ole mitään vikaa. Itse asiassa erilaiset uskonnot ja niiden jumalkuvat ja maailmanselitykset ovat minusta äärimmäisen mielenkiintoisia, kiehtovia ja rikkaita kaikkine vivahteineen. Vikaa on vasta silloin, kun uskonto vastoin omaa tarkoitustaan ei auta pääsemään Jumalan luo vaan estää pääsyn luomallaan opilla, kielellä ja koodistolla. Ei ihmisen tarvitse uskoa dogmeja voidakseen luottaa. Mikään tai kukaan ei saa millään verukkeella estää kaipaavaa ihmistä löytämästä rakastavaa Jumalaa. Tärkein ja lähes ainut syy, miksi minä ajoittain haluan olla pappi suuresta epäuskostani huolimatta on juuri tämä. Haluan kertoa rakastavasta Jumalasta. Siitä Jumalaa, joka on koodannut geeneihimme halun turvata elämässämme itseämme suurempaan, äärettömään ja äärettömän hyvään voimaan. Siitä Jumalasta, johon on helppo ja välttämätön luottaa – en siitä, johon on pakko ja mahdoton uskoa.
 

– Mirka Maaria