Mankelissa

 

Klo 22.56 ryhdyn mankeloimaan. Samalla juon teetä ja ajattelen. Tällä kertaa tätä blogia. Tämä on väärä aika. Tiedän, mutta muutakaan aikaa ei ole ennen huomista iltaa.

Yleensä teen montaa asiaa yhtä aikaa. Olen jatkanut tapaa, vaikka lukuisia kömmähdyksiä on tapahtunut juurikin liian monesta yhtäaikaisesta tekemisestä johtuen. En pysty enää jakamaan tarkkaavaisuuttani yhtä hyvin kuin vielä joskus ennen. Ennen lapsia –ennen lyhyitä yöunia. Joskus nuorena.  Tällä viikolla jätin käden hissin väliin ajatellessani samaan aikaan ihan muita asioita. Noloa. Ja sattuu.  

Kun elämässä on paljon meneillään yhtä aikaa,  jostain on luovuttava. Yleensä olen hienosti lintsannut siivouksesta ja tietoisesti valinnut ennemmin ajan lasten kanssa. Nyt en osaa sanoa, onko se ollut viisasta. Lapset eivät opi kunnolla siivoamaan ja  puhdas koti olisi kivempi. No, jotain aikaratkaisuja on kokoajan tehtävä. Ja teen niin tai näin, luultavasti saan viimeistään lasten murrosiässä perustella valintojani viiltävän tarkkojen analyysisilmien edessä .

Nyt mankeloin ihan vain siksi, että appiukko on tulossa viikonlopuksi.  Ajattelen, että hänestä on mukavaa saada puhtaat, pehmeät lakanat. Eikä lakanakasaa voi jättää enää lojumaan. Sen ohi  kun ei enää pääse kulkemaan. Joku osa minusta haluaa hetken esittää aavistuksen siistimpää miniää. Tiedän, ettei huijaus onnistu, appi on tuntenut tapani kuitenkin jo sen verran pitkään. Mutta hetken on kiva uskotella itselleen muutosta.   

Olisi hienoa olla superihminen. Siis sellainen tehokas ja hyvä organisoimaan ja priorisoimaan, sellainen, jonka koti ei olisi sotkuinen ja jonka asiat pään sisälläkin olisivat järjestyksessä. Ja tavoitteet selkeät. Sellainen, joka ei joutuisi hallitsemattomiin tilanteisiin ja jonka käsi ei jäisi hissin oven väliin.

Millaistakohan se olisi?  Lapsiperheen arjenpyöritysvinkkelistä katsottuna minun on vaikea samaistua vaikkapa hänen osaan, jolla ei ole mitään tekemistä ja jonka minuutit ja tunnit  ja päivät valuvat eteenpäin HI-TAAS-TI jotakin odottaen.

Välillä joudun tekemään töitä jaksaakseni itseäni. Yleensä päädyn kuitenkin nauramaan itselleni. Elämälleni.  Hissiepisodin jälkeen mietin, miten olen voinut edes saada mitään töitä tai miten olen pystynyt valmistumaan yliopistosta. Jos en osaa sulkea edes hissin ovea, niin miten ihmeessä hallitsen mitään vaativampaa. Ihmettelen myös, miten näin säheltävällä ihmisellä  voi olla normaalijärkiset ja kivat lapset. Ja mies, joka on aidosti ihana ja kannustava.  Ja sitten moni osaava ja organisoinut on jäänyt tahtomattaan ilman kumppania tai lapsia tai työtä. Ja minulla on ne kaikki.  Se on suurta armoa.

Ihmettelen myös, mitä ihmettä Jumala ajatteli, kun pappiskutsumus alkoi vaivata minua aikoinaan niin, että oli pakko vastata kutsuun myöntävästi. Kai Hänellä oli tiedossa, että joudun kuitenkin noloihin tilanteisiin. Joku toisenlainen olisi varmasi ollut enemmän eduksi Hänen sanomalleen. Sanotaan, että monenlaisia tarvitaan. Onkohan se todella niin?

Minna T.

Kuva 1: Ilkka Tuominen

Kuva 2: sivustolta followers of HIm