Meidän piti muuttaa maailmaa
Kurssitapaaminen. Näiden tyyppien kanssa aloitin 20 vuotta sitten teologian opinnot. Jälleennäkemisen riemu. Yhtäkkiä muistan kaikkia omituisia kommelluksia vuosien takaa. Meillä oli monesti hauskaa. Leikimme lapsellisia seuraleikkiä ja huusimme eksistentiaalista ahdistusta. Minäkin taisin silloin olla usein hauska. Ja usein ahdistunut. Niin muistelen. Nykyään olen vakavampi. Ja vakaampi.
Vuodet ovat muuttaneet tovereitani, mielestäni edukseen. 90-luvun tyyli oli aika kauhea. Varsinkin hiukset.
Kun tulin teologiseen, minulla oli jo yksi ammatti takataskussa, mutta koska ajatus teologianopinnoista ei jättänyt rauhaan. Niin, siksi minä hain, kuuntelin kaipuutani. Oli pakko. Niin se on aina ollut minun kohdalla, jos joku ajatus ei millään lähde päästä, sitä kohti on mentävä. Teologiseen pääseminen on yksi elämäni suurista onnenpotkuista, siunauksista. Papiksi en aikonut, en todellakaan. Ajatus pappeudesta pelotti. Joskus kiehtoi. Mitä enemmän kiehtomisen, kutsun ja pelon sekamelska alkoi soida lujaa päässäni, sitä enemmän sitä kohti oli mentävä. Mutta se oli sitten jo myöhemmin.
Vuonna 1994 seisoin luentosalin aulassa ja halusin tutustua opiskelukavereihini. Ja selvittää, mistä tässä ilmiössä nimeltä uskonto oikein on kyse. Miksi joillakin on voimakkaita uskonnollisia fiiliksiä ja toisilla ei mitään. Minulla oli useita yliluonnolliseksi leimattuja kokemuksia. Tahdoin tutkia niitä. Vaikka niistä oli täällä tiedemaailmassa vähän vaikea puhua. Olin paininut kastekriisit ja armokriisit ja painin opintojen alussa suuren suomalaisen kriisin kanssa, jonka nimi oli: ”Saanko juoda alkoholia jos ja kun haluan myös olla uskova/kristitty?”. Kaikenlaisia kriisejä sitä ihminen haaliikin itselleen. Joitakuita kriiseistäni katson täältä käsin hymyillen. Olisin voinut tarttua yhteiskunnallisiin ongelmiin enemmän kuin pyöriä oman napani ja pääni ympärillä, sydänsurujeni. Mutta en varmaan voinut. Silloin oli rakennettava omaa sisäistä maailmaa vahvemmaksi.
Halusin muuttaa maailmaa. Ja kirkkoa. Ja koulua. Toisaalta haaveilin näyttelijän ammatista. Hain työväenopiston näyttelijäntyön peruskoulutukseen. Päivät istuin teologian luennoilla ja illat harrastin teatteria. Niin ja halusin tietysti auttaa ihmisiä. Löysin mieheni. Menin naimisiin. Siinä sivussa olin vihainen Lutherille, jonka kanssa olin monesta asiasta eri mieltä. Miehenikin kanssa olin monesta asiasta eri mieltä. Mutta yhdessä haaveilimme lapsista.
Elämässä kävi monessa asiassa kovin toisin kuin parikymppisenä kuvittelin. En ikupäivänä keksinyt edes kuvitella olevani kirkkohallituksessa töissä. Mutta yksi askel johtaa toiseen ja toinen seuraavaan….
Samaa kertoivat kurssikaverit: Elämä oli osoittautunut erilaiseksi kuin oli luullut ja suunnitellut. Meidän piti muuttaa maailmaa. Mitä tapahtui? Maailma muuttui. Ja muutti meitä.
Kun katson opiskelukavereitani nyt, minusta he ovat kyllä muuttaneet maailmaa. Ja kirkkoa. Ja koulua. Suostuneet vaikutettaviksi ja vaikuttaneet. Moni on pitänyt kiinni haaveistaan ja tehnyt töitä niiden eteen, päässyt unelmien työpaikkaan, väitellyt tai järjestänyt asiat niin, että on pystynyt olemaan kauan kotona lasten kanssa. Moni on auttanut lukuisia yksittäisiä ihmisiä. Vaikuttanut työyhteisön suuntaan. Tehnyt rakenteissa uudistuksia.
Kohtaamisesta jää aina jokin jälki. Aina. Näiden ihmisten hymynaamat kulkevat mielessä nyt taas tuoreempina. Kun katselen sieluni silmin niitä naamoja näen aitoutta, avoimuutta, halua ymmärtää, iloa, intoa, kaipuuta, suruakin. Nostalgiaa. Jonkinlaisen helppouden olla yhdessä. Ja näen tulevaisuuden. Kun viiden vuoden päästä tapaamaamme joukolla taas, nämä ihmiset ovat olleet muuttamassa maailmaa. Siitä olen ihan varma.
Jos saisin nyt tavata livenä itseni ja kurssikaverini 20 vuoden takaa haluaisin sanoa heille jotakin tällaista: älä pelkää haasteita, ota enemmän aikaa itsellesi isojen kysymysten märehtimiseen, hommaa pohdintoihin mukaan joku sielunhoitaja tai terapeutti, joku itseäsi vanhempi, joka voi kulkea silloin tällöin matkakumppanina ja lisäksi jokin ryhmä, jossa voit olla avoimesti kysymystesi kanssa. Rukous kannattaa. Ja mokailu. Molempia tarvitaan matkalla nimeltä Elämä.
– Minna T.
https://www.youtube.com/watch?v=A8Yahj2fUgA