Minne nenä näyttää?

 

Meidän sukupolvea taitaa leimata hetkellisyys. Pilkimme täällä verkossa ja yleensä maailmassa odottamassa koska vastaan tulee jotakin uutta. Aina on valmius ponnahtaa minne nenä näyttää. Ensi vuosi – kuka tietää? Miksi sitoa itseään liian tiukasti, kun kohta voi taas kuolla entiselle ja elää uudelle mahdollisuudelle?

Toteudu itsenäsi, uudistu, toteudu uudelleen. Vapaus. Ja loputtomat mahdollisuudet.

Tunnistan itseni jossain määrin tästä meiningistä. Pääkaupunkiseudulla on siinä mielessä kotoisaa, että täällä on paljon muualta tulleita juurien kasvattajia. Liian syvälle yhteen paikkaan kasvaneet juuret voisivat olla raskaita? Millaistakohan se olisi? En ole kymmeneen vuoteen sisustanut kotia sillä ajatuksella, että paikka olisi pitkäaikainen. Ehkä nyt voisi.

On onneksi asioita, joita voi ketjuttaa kestäviksi. Niihin voi lisätä aina uuden lenkin, ja ne jatkuvat katkeamatta. Tietyt ystävät, perhe, puoliso, ja minulle myös kirkko. Joka kolkasta minne olen sänkyni pedannut, on löytynyt seurakunta. Oli kyseessä sitten Rovaniemi, Australia, Jerusalem, Pori tai Helsinki. Ja on saanut laulaa rakkaita lauluja, tulla kohdatuksi, olla mukana luomassa omalta osaltaan paikallista kirkkokulttuuria.

On mahtavaa luoda uusia siltoja ja haikeaa jättää ystäviä taakseen. Erillisyys ja irrallisuus ovat tuttuja olotiloja. Kaikki ovat jollain lailla jossain sielunsa sopukassa yksin.

Joskus se rauhoittaa, joskus se on jotain muuta. Mutta sieltä löytyvät myös ne pisarat, eliksiirit ja virvokkeet mitä sielu ja oma hengellisyys tarvitsevat.

Ystävät, jotka olette kirjoittaneet yksinäisyydestä, kaikki te, jotka koette olevanne jotenkin irrallisia, ymmärrättekö tämän runon? Se on meille.

Karannut sävel
irtosi nuotistaan,
viima sitä vei,
sitten valuva vesi. 

Muut kulkivat tahdissaan. 
Yhteispelin kaiku,
vuorollaan kukin astui, 
nousi ja laski, 
pesi ja pyyhki,
istui ja järjesti,
tahdistin taputti,
tauko päätti vuoron.

Karannut kulki
ensin ympyrää,
viiva sitä vei, 
sitten aika 
viisari heitti eteenpäin,
se putosi. 

Pisara jäi siihen kiinni,
se pysähtyi
viivaston taakse, 
yksin.

-Katja-Maaria
Kuva: Mirva Koivukangas