Mitä mä laitan tänään päälle?
Töissä oppilaitosten arjessa käytän välillä papinpaitaa ja välillä en. Molemmissa on omat hyvät puolensa. Toisia papin sokeripala jäykistää ja heille tulee mm. mieleen hautajaiset (näin ovat sanoneet). Sielunhoitotilanteissa jotkut ovat erilaisia silloin kun minulla on pantapaita päällä ja silloin kuin ei ole. Ns. tavallisista asioista on helpompi puhua kanssani silloin, kun olen rennommin pukeutunut.
Mutta esimerkiksi virallisissa tilanteissa papinpaidasta on etua. Jos esimerkiksi hautajaisiin menee ilman papin tunnusmerkkiä, on omaisten vaikea ottaa pappia vakavasti, eikä niin voi tehdäkään. Viran tunnusmerkit on oltava päällä. Virkapuku myös helpottaa esimerkiksi hautajaisissa vaikeista asioista puhumista. Kun papin kuuluukin puhua kuolemasta, surusta, syyllisyydestä ja anteeksiannosta, armosta ja Jumalan rakkaudesta, pappiminna puhuu papinpaita päällä näistä luontevammin kuin pelkkä minna vaan.
Papinpaita päällä saa myös paljon katseita osakseen mm. julkisissa liikennevälineissä. Joskus sitä ei jaksa. Silloin otan sokeripalan vaivihkaa pois ja hengitän. Se on merkki siitä, että olen nyt vapaalla.
Tyttäreni toteaa minulle usein kun tulen töistä kotiin sokeripalapaita päällä: ”pappi pois”. Samalla hän yrittää ottaa sokeripalaa, sitä papin pahvista valkoista palaa pois kauluksista. Olen tulkinnut sen niin, että hän toivoo äidin olevan nyt vain äiti ilman työasioiden miettimisiä tms.
Pappeus ei oikeasti kuitenkaan lähde pois paitaa vaihtamalla. Pappeus on osa identiteettiäni vaatevalinnoista riippumatta. Se on jotain vähän samaa kuin suomalaisuuden tai vaimon, äidin tai tyttären status. Vaikka joskus yrittäisi olla lomalla vaikkapa äidin vastuuroolista ja pystyn olla ajattelematta lapsiani jonkin aikaa, olen silti äiti. Ja haluankin olla.
Mitä sinä ajattelet, onko sinun helpompi lähestyä pappia tai poliisia tai lääkäriä ilman heidän virallisia virkapukujaan vai viran tunnusmerkkien kera?
- Minna T.
Kuva: Päivi Kuismanen
kts. myös: kirkkojakaupunki.fi/artikkelit/kauppakorkean-pappi