Mitä pappeus otti minulta ja mitä antoi

Kissa huutaa parvekkeella hyttysille joita ei saa kiinni, ja minä mietin mitä menetin ja mitä sain kun rupesin papiksi.

Silloin teini-iän ja isosuuksien jälkeen teki mieli laittaa omalta osalta kirkkoa uuteen uskoon. Ystäväni kanssa pohdittiin mitä voisi tehdä, ja aloimme haaveilla olohuonemaisesta kirkosta. Halusimme maata kirkon lattialla patjoilla, koristella kirkkoa ajatuksilla ja maalauksilla, kommunikoida epämääräisiä kysymyksiä ja pohdintoja muille ihmisille alttarin edessä. Jotenkin vain etsiä.

Tämä idea kantautui erään pastorin korviin. Meille tarjottiin kirkkotilai ja sovittiin yhteyshenkilöksi nuoriso-ohjaaja. Hän totesi meille: minun roolini on olla mahdollistaja. Saimme toteuttaa unelmaa. Niin syntyi Pyhä olohuone. Siellä rukoiltiin, pidettiin spontaaneja puheenvuoroja, oli tanssi-improvisaatioita, lauluesityksiä. Viereisessä salissa vieraili stand up-koomikko. Yksi unelma kävi näin toteen. Kokeilin samaa lähestymistapaa Helsingissä, Rovaniemen kirkossa, myös Porissa. Kaikkialla sain mahdollisuuden, kirkko oli meille auki. Rovaniemellä tosin sama toteutettiin kryptassa. Olin unelmoija, ja minua autettiin tekemään unelmia todeksi.

Kaikkiaan 13 vuotta olen saanut kirkossa tehdä juttuja seurakuntalaisena, jolla on ideoita ja unelmia, ja kirkko on avannut ovensa. Sitten minusta tuli pappi, ja pappina olen ollut vasta 3 vuotta.

Edelleenkin tilaa on ollut unelmille, mutta kaikki on silti toisin. Minulla on kädessäni käsikirja, tuo viininpunainen. Noudatan sitä pitäessäni toimituksia, suunnitellessani jumalanpalveluksia, lukiessani rukouksia, seuratakseni kirkkovuoden kulkua. Ennen ei ollut käsikirjaa, oli Raamattu ja niin sanotusti tyhjä paperi. Kaikki rukouksetkin olivat omia soperruksia. Nyt on niin erilaista ja paljon totuteltavaa. Unelmoin edelleen, mutta roolini on uusi. Teen perustyötä, sitä joka ei lopu koskaan. Olen pääsääntöisesti palvelija. Kuuntelija. Taakankantaja. Ja joskus roolit kääntyvät yllättäen ympäri. Kohtasin bussissa eräässä kastetilaisuudessa mukanaolleen isovanhemman. Hänen kanssaan keskustelu antoi minulle voimaa. Uusia ihmeellisiä yhteyksiä.

Ihmeellisintä työssä ovat olleet erityiset kohtaamiset joita on ollut kymmeniä, satoja. Ne tekevät rikkaan olon. Lapset ovat fantastisia, olen äärettömän onnellinen että saan olla lapsityönpappi. Heidän kanssaan ei käytetä käsikirjaa, on yllätyksellinen ja jännittävä flow-tila. Haluaisin, että lapset kokisivat ja ottaisivat kirkon omakseen, kodikseen.

Pappina minusta voi tulla mahdollistaja. Toivoisin, että joku tulisi, koputtaisi oveen ja sanoisi, nyt on aika tehdä uutta, avaatko ovet? Lupaan yrittää.

-Katja-Maaria