Mitä tapahtui ystävyydelle?

Olen viime päivät miettinyt  lapsuuteni Kyllikkiä. Muistan punatiilitalon ja sen tuoksun, kissat ja Kyllikin savukkeiden polton liesituulettimen alla sekä äidin hänen vieressään. Huolten ilmapiirin ja Kyllikin nopean katseen ja hymyn minua kohtaan. Hän ei sanottavasti ollut kiinnostunut pikkutyttöjen elämästä. Hän halusi äitini huomion.

Tiesin Kyllikistä, että hänellä on vain kahdet alushousut. Toiset jalassa ja toiset pesussa ja sen, että hänen kaksi poikaansa tappelivat vähistä perunoista. Tämän kärsimyksen aiheutti hänen miehensä, joka joi melkein kaikki rahat. Miten dramaattista.

Kotiin tultuani kävin tarkistamassa äidin vaatekaapilla hänen alushousujensa määrän. Niitä oli lähemmäs kymmenen. Kyllikki, juoppo mies ja tappelevat pojat siirtyivät leikkeihini. Tuo säälittävä köyhä perhe, jonne hyvä haltijatar satumaailmassa eksyi toteuttamaan heidän toiveitaan. Sadussa Kyllikillä oli uusi mies ja paljon kauniita vaatteita.

Sitten Kyllikkiä ei enää näkynyt. En nähnyt häntä äitini hautajaisissakaan, vaikka kenenkään muun äidin ystävän luona en ollut istunut niin paljon kissoja silittämässä.

Kuka oli tämä mystinen Kyllikki? Millaista oli hänen ja äitini ystävyys? Loppuiko se riitaan tai hiipui muuten vain?  Auttoiko äiti häntä ehkä muutenkin kuin kuuntelemalla? Veikö kenties salaa isältäni heille ruokaa tuliaisiksi? Ja miten minä –liian pienenä – tiesin nuo yksityiskohdat? En muista, kertoiko äiti vai kuulinko naisten salaisuudet. En tuntenut silloin vielä ketään toista alkoholistia enkä niin köyhää, jolla ei ollut varaa kunnon ruokaan. Enkä ketään, joka poltti tupakkaa liesituulettimen alla.  

Ystävyys on taitolaji. Liian monia läheisiksi tulleita, olen päästänyt taistelematta etääntymään. Toisten kuuntelemisen yksipuolisuuteen olen väsähtänyt ja tietoisesti ottanut etäisyyttä. Voipi olla, että jotkut etääntyneet ovat myös kyllästyneet  minun tarinoihin ja asenteisiin.  Toisten kanssa taajuus löytyy monen vuoden tauon jälkeenkin helposti. Vain katse ja voi jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Kiitollinen olen niistä ystävistä, jotka ovat pysyneet mukana myös silloin kun itse olen samaistunut enemmän siihen tuettavaan ja säälittävään Kyllikkiin kuin auttajaäitiini. Ystäviä ei voi vaihtaa sen mukaan, kuka milloinkin on kivempi ja elämäntilanteeseen sopivampi. Niin ajattelen. Ystävä on ystävä, vaikka olisi välillä omituinen ja rasittavakin. Vaikka jotkut kyllä vaihtavat suvereenisti sydänystäviä samoin kuin toiset puolisoita ja toiset sukkia (tai alushousuja). Olikohan Kyllikki sellainen?  Vaihtoikohan Kyllikki äitini toiseen sydänystävään, kun äidistä ei enää irronnut tarpeeksi tukijaa?

Tosiasiassa en voi tietää, millaisia kaikkia salaisuuksia äitini kantoi mukanaan. Ehkäpä hän kertoi ne vain ja ainoastaan Kyllikille.

Sen tulkinnan haluan uskoa. Ihan vain siksi, että se tekee äidistäni kiinnostavamman.

———————————————————–

Ystävyys, kuunteleminen, rinnalla kulkeminen, toisen parhaan haluaminen, tukeminen, pitkäaikainen sitoutuminen ystävyyteen, ne  kertovat minulle myös Jumalasta. Ainakin sen, että Hän on olemassa ja  lähettää ystävät mukaan iloihin ja synkempiin päiviin. Jakamaan.