Mitä tarkoittaa, että teatteri menee ihmisen luokse – ja ihmisen läpi?

Olen aloittanut Metropoliassa soveltavan taiteen linjalla tarintaetterin erikoistumisopinnot. Olen aivan innoissani ja etsin paikkaani paljon osaavien opiskelijakavereiden joukossa. Olen ollut vuosia tarinateatteriryhmässä ja aikoinaan vuosia myös harrasteteatterissa. Mutta näiden osaavien teatteri-ihmisten keskellä kysyn, osaanko tarpeeksi, olenko riittävän hyvä, osaanko liittyä ryhmään ja miten minut pappina otetaan joukkoon. Papilla on aina tietty leima.

Tarinateatterissa minua kiehtoo se, miten kohtaaminen yleisön kanssa onnistuu ja kertooko joku jotain omasta tarinastaan. Jotakin itselle olennaista. Uskaltaako. Niin ja osaammeko tarinateatteriryhmänä ottaa vastaan ja kunnioittaa oikein tarinankertojaa. Osaammeko näyttää kertojalle sen olennaisimman ja jotenkin niin, että hän saa uutta näkökulmaa.

Olimme eilen opiskeluryhmämme kanssa Helsingin Taiteiden yössä Aurinkolahdella antamassa oman osuutemme taiteelle. Moni ei oikein tiennyt, mitä  tarinateatteri on. Jotkut olivat hämmentyneitä. Toiset rohkaistuivat kertomaan. Näkivät palan tarinaansa lavalla. Joku itki. Moni nauroi. Sieluun jäi jälki.

Keskellä vilkasliikenteistä rantaa syntyi taiallinen tila. Miten se oikein tapahtui? Ohjaaja kysyi, haluaako joku kertoa. Kertojan tarinasta syntyi esitys, jossa tuli näkyväksi jotakin,  siitä mitä hän kertoi. Ja jotakin siitä mitä hän jätti kertomatta. Oli rajattu näyttämö, kankaat ja soittimet, laulua ja puhetta. Mutta myös jotakin mystistä, jota ei voi sanoin kertoa. Tarvitaan kokemus.

Jälleen kerran yllätyin, miten paljon puhumatonta ihmiset mukanaan kantavat ja kun tarinateatteriohjaaja kysyy, haluatko kertoa, ihminen kertoo….jos hän aistii, että paikalla on joku, joka kuuntelee.

Ja mikä voima onkaan leikillä ja leikkimielisyydellä. Miten paljon tukahdutamme aikuisuuden nimissä?

Taiteen keinoin voin saada kontaktin itsessäni olevaan avuttomaan ja avoimeen lapseen ja osaavaan ja pätevään aikuiseen. Tarinoissa, teatterissa ja tarinateatterissa pieni voi kohdata suuren. Taiteen avulla voin saada kontaktin itsessäni olevaan pieneen ja suureen. Ja voin yllättyä.

Yksi tarinankertoja pysäytti minut esityksen jälkeen ja kertoi haluavansa nähdä meitä lisää, kun ”te olitte niin hyviä näyttelijöitä'”. Näyttelijöitä? Hmm. En kutsuisi itseäni näyttelijäksi. Minusta siinä tapahtui hyvä kohtaaminen ja kertoja tuli kuulluksi. Jotakin kovin paljon samanlaista siinä oli, kuin mitä tapahtuu vaikkapa hyvän terapiaistunnon aikana. Tai kirkollisissa toimituksissa.  Sitä voi vaikka kutsua kuulluksi ja nähdyksi tulemiseksi. Mutta toki sitä voi kutsua myös hyväksi näyttelijäntyöksi.

Ehkäpä taiteen keinoin päästään jopa syvemmälle sielun syövereihin kuin pitkässäkään terapiaprosessissa. Ja päästäänkin. Sanoilla ei voi tavoittaa  kaikkea.

Olen iloinen, että teitä omaan sisimpään on useita. Minua  auttavat itselleni näkyväksi tulemisessa kirjoittaminen, rukous, Raamatun luku (ja lukeminen ylipäänsä), tarinat, ehtoollinen, yhdessä laulaminen ja keskustelu hyvän ystävän kanssa, lenkki metsässä,  musiikin kuuntelu, elokuvat, terapia ja erilaiset taiteen muodot.  Teatteri on minulle taiteista rakkain.

Olen iloinen, että tapoja saada yhteys sieluun on useita. Mikä on sinun tapasi löytää yhteys?

– Minna T.

Kuvat: Sirpa Zotow ja eaho