Monon tarina
Olen nähnyt monia maisemia elämäni aikana. Ja monia huokauksia ja rukouksia olen kuullut. Sellaisia, mitä eivät uskalla toiselle ihmisille kertoa. Olen niin puhkikäytetty, että kantani on uusittu kahdesti ja nauhani ainakin neljä kertaa. Vaikka en ollut itse Syvärillä, Einon huokauksista ja kovasta tarpeesta hiihtää, aavistan jotain millaista se oli. Painajaisten jälkeen hän otti minut aitasta, kiskoi jalkaansa ja hiihti kuin mielipuoli. Kotiin tullessa ylpeänä kertoi, kuinka paljon oli hiihtänyt. Kymmeniä kilometrejä. Painajaiset olivat unohtuneet. Hetkeksi.
Lasten piti hiihtää myös. Tietenkin. Eihän sitä muuten kouluun olisi kunnolla ehtinytkään. Kun Eino kuoli yllättäen moottoripyöräonnettomuudessa ja jäivät isättömiksi, reppanat. Silloin minusta tapeltiin. Olihan niitä muitakin monoja talossa, mutta ei niin hyviä. Kyllä minä taisin olla aitan parasta laatua. Ja kovia hiihtäjiä heistä kasvoi. Kaikista kuudesta. Sisukkaita. Voittivat monta mitallia. Kultaakin kylän kisoissa. Se oli kunnia-asia, että isättömät lapset pärjäsivät koulussa ja hiihtokilpailuissa. Kenelläkään ei saanut olla sanomista, että hunningolla olisivat. Vanhin pojista piti siitä huolen. ”Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee”, sellaisen lauseen kuulin usein.
Mutta jotain hupiakin sai olla. Vähän toki, ettei huningolle mentäisi. Minä se toin hupia. Kun suksi luistaa ja mono istuu ja maisemat vaihtuvat tiuhaan, ei sen suurempaa nautintoa taida olla. Vielä kun voittaa naapurit ladulla mennen tullen, voi olla tyytyväinen.
Vuosiksi minut hyllytettiin yhä vain uudempien ja hienompien monojen tieltä. Eihän niitä vempeleitä enää edes monoiksi tunnistanut, mutta sellaiseksi ne Einon jälkeläiset niitä kutsuivat. Sain pysyä hiljaa paikallaan ja muistella vanhoja hyviä aikoja. Sitten tuo löysi minut, Einon esikoisen tytär. Ajattelin, että josko minä pääsisin ladulle taas. Turha toivo. On ottanut minut kukkaruukukseen. Aluksi olin tyytyväinen, ettei kukaan lajitoveri ole näkemässä. Nolotti. Nyt olen sopeutunut. Mitäköhän se meinaa minuun tänä vuonna istuttaa?
Laduille en ole päässyt, mutta uusiin paikkoihin kylläkin. Tänäänkin tuo emäntä raahasi minut kirkkoon ja esitteli seurakunnalle. En minä ihan ymmärtänyt, miten minä siihen saarnaan liityin. Mutta ylpeä se taitaa minusta ja suvustaan olla, kun tuolla lailla esittelee. Jos emäntä vaivautuisi minulta kysymään elämänohjeita, niin sen vinkin antaisin, että hiihtää se saisi enemmän. Paljon enemmän.
– Mono –
Teksti: Minna T.
Kuva: Minna T.