Mukahauskaa

Inhoan tätä kuvaa. Se saa minut voimaan pahoin. Se tekee minut surulliseksi.

Meillä on julkkiksia ja taviksia, joille on sosiaalisesti hyväksyttyä nauraa suoraan ja pilkata selän takana. Jos ei mitään muuta keksi sanottavaa, kun nauraa toiselle, voisi laittaa vaikka suunsa ja ilmeensä kiinni. Mistä voimme tietää, ettei Johanna Tukiainen ole jonkun ystävämme läheinen? Miten voimme taata sitäkään, ettemme nouse itse seuraavaksi valtakunnan yleiseksi naurunaiheeksi? Papeille ainakin voi helpohkosti käydä niin. Joku kyllästyy tietyn papin  maneerin vaikka ja pian papin hokema on sketsikilpailussa. Ja hups netti täyttyy minua esittävistä pilakuvista. Ihan vain vahingossa tässä nyt kävi näin.

Kristinuskossa on mielestäni upeaa se,  että ihailtavin tyyppi ja paras hahmo asettuu heikoimman ihmisen asemaan ja vierelle. Sellaisena meille esitellään Uuden testamentin päähenkilö.  Jeesus jos kuka osasi kulkea arvostavasti hetken matkaa kenen tahansa kanssa  ja jakaa taakat. Hän lunastikin ne taakat lopulta ristillä.

 Toisen piirteille, puutteille tai mokille nauraminen on toisen yläpuolelle asettumista. Ensimmäinen ja pahimmaksi kuoleman synniksi nimetty ylpeys.

Jaan tämän mukahauskan kuvan  mauttomuuden hinnallakin siksi, että olen nähnyt näitä tukiaiskuvia liikaa. Toivoisin etten näkisi näitä enää. Olen tavannut itsetuntonsa riekaleita peitteleviä nuoria ja aikuisia liikaa. Yhdistävänä piirteenä heissä on se, että heille  on naureskeltu jo pitkään.  

Kaikki me jotka olemme vuosien aikana olleet mukana nauramassa Johanna Tukiaiselle, olemme osasyyllisiä hänen ongelmiinsa. Ivallinen nauru ei auta koskaan ketään. Ei edes naurajaa.

Naureskelua vaikeampaa on oikeasti puuttua.  Ja vaikeampaa on katsoa omaa syntilistaansa.  Mihin kaikkiin seitsemään kuolemansyntiin olen tänään jo sortunut?  Toisesta välittäminen ainakin on vaikeaa. Väliintulosta tulee usein paha mieli.

Mikä näissä kuvissa edes naurattaa? Sekö, että toisen puutelistalle nauraessa luulemme, ettei kukaan ole huomannut omaa peitettyä listaamme?

 Paastonaika on taas hyvä mahdollisuus pysähtyä huomaaamaan omat paheensa, kamppailla ja tsempata parempaan omien kiusaustensa kanssa. Piispamme Irja Askola osasi sanoittaa paaston aloituksen hienosti:  ”Kannattaa paastota omista paheistaan, ei muiden. ”