Muslimimamut kirkkoa pelastamassa
Kuvassa: (vas.) Husu, Kimmo, Ali ja Teemu
Tiedättehän miten jotkut asiat tuottavat silkkaa nautintoa niiden paradoksaalisen nerokkuuden takia? Eilen nautin radio-ohjelmasta, jossa muslimimamut antavat ohjeita kirkossa pysymiseen. Ohjelmassa valtakunnan viralliset muslimit Ali Jahangiri ja Abdirahim Hussein eli Husu ympäripuhuvat muutama viikko sitten suorassa lähetyksessä kirkosta eronnutta toimittaja Kimmo Vehviläistä liittymään takaisin evankelisluterilaiseen kirkkoon. Apuna on toki myös (Alin sanoin) kirkon oma spanieli Teemu Laajasalo, joka pitelee Kimmoa kädestä ja (Kimmon sanoin) tuo hänelle tosi hyvän olon. Ohjelman lopuksi Vehviläinen tiivistää tilanteen sanomalla:
Suomessa on vielä yks kristinuskoakin pyhempi asia – jääkiekko. Kaikki muistaa kuinka Curt Lindström tuli jostain aivan sieltä väärästä suunnasta ja teki sen työn, mitä piti tehdä. Te kaksi teette nyt sitä samaa.
Yle Puheen taajuudelta tulleessa ohjelmassa Ali kertoo, miten hän pian Suomeen muutettuaan löysi vanhempiensa kanssa paikan, jossa levätä suru-uutisen kotimaasta kuultuaan. Paikka ei ollut moskeija, koska sellaisia ei silloin Suomessa paljon ollut, vaan paikka oli Turun tuomiokirkko ja sen hautausmaalla oleva muistokivi. Husu puhuu hengellisyydestään, siitä mitä usko antaa hänelle ja syistään mennä moskeijaan: ”Mä olen Luojan kotona, jossa ei ole ketään minun ja Luojan välissä.” Tavoitan molempien kertomukset. Olen Alin tavoin mennyt ulkomailla itselleni vieraaseen uskonnolliseen rakennukseen ja todennut rauhoittuvani. Kuten Husullekin, minulle usko merkitsee ennen kaikkea hiljentymistä Jumalan edessä. Rakastan kirkollisia toimituksia, joissa ihminen ei puhu, vaan on hiljaa ja kuuntelee, liittyy vuosituhantiseen traditioon toistaessaan vanhoja rukouksia tai polvistuessaan ehtoolliselle. Uskonnollisen ihmisen on helpompi ymmärtää toista uskovaa ihmistä, vaikka tämän hengellisyys olisi eri kuin oma. Tähän perustuu Alin ja Husun ohjelman idea. He ihan oikeasti uskovat, että kirkolla on jotakin annettavaa ihmisille.
Ihan samoin kuin olen huolissani maailman kieli- ja kulttuuridiversiteetin kapenemisesta, olen huolissani myös uskontojen häviämisestä ja hengellisyyden marginalisoitumisesta. Uskonnonvapaus ei ole sitä, että uskonnot häivytetään kokonaan, vaan sitä, että kaikki lain rajoissa toimivat uskonnot saavat näkyä. Minä, evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluva kristitty, en halua, että kristinusko tai luterilaisuus olisi ainut sallittu uskonto Suomessa, vaan haluan, että se on yksi sallittu uskonto muiden joukossa. Minä, pian valmistuva uskonnonopettaja, kannatan yhteistä uskontotietoa, johon kaikki oppilaat taustasta riippumatta osallistuisivat. Kannatan myös seurakunnan aamunavauksia, samoin kuin kannatan muslimiyhteisön, buddhalaisten tai vaikka kalevalaisten muinaisuskoisten pitämiä aamunavauksia, jos paikkakunnalta löytyy henkilö niitä pitämään. Minä ihan oikeasti uskon, että uskonnoilla on paljon annettavaa ihmisille. Esimerkiksi maailmanrauhan puolesta työskenteleminen ei onnistu, jos uskontoja ei oteta aktiivisiksi toimijoiksi rauhanprosesseihin. Jos eilen ilahduin Alista ja Hususta, niin tämän päivän ilahduttava uskontoon liittyvä uutinen oli, että Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen siirtyy YK:n ja Islamilaisen yhteistyön organisaation eli OIC:n perustaman rauhanvälitysverkoston johtoon.
Ohjelmassa keskusteltiin erityisesti evankelisluterilaisesta kirkosta. Sen asema on Suomessa muita uskontokuntia suurempi niiin hyvässä kuin pahassa historiastamme johtuen. 5,4 miljoonasta suomalaisesta 4,1 miljoonaa kuuluu kirkkoon. Teemu Laajasalo toteaa ohjelmassa:
Me maksetaan myös vanhoista synneistä. Kirkko on muuttunut viimeisen viidentoista vuoden aikana aivan mielettömästi ihan objektiivisesti tarkasteltuna. Meillä on Helsingin korkeimpana pomona nainen. Meillä on erittäin paljon julkisesti homo- ja lesbopappeja. Meillä on suurin osa vihittävistä papeista naisia. Meillä on erittäin korkeassa kirkollisesti virassa julkisesti transihminen. Juuri niistä mistä meitä syytetään, niissä asioissa muutos on tapahtunut.
Hän huomauttaa myös, että alla on kaksituhatta vuotta vanha menopeli, joten käännökset eivät tapahtu ehkä niin nopeasti kuin joskus toivoisi.
Ohjelmassa käsitellään montaa hyvin keskeistä hengellistä kysymystä. Siinä puhutaan nöyryydestä, kontrollista luopumisesta, lohdusta, lapsen ja aikuisen uskosta, kirkon hengellisestä merkityksestä sekä uskonnollisesta tunteesta. Suosittelen kuuntelemaan koko ohjelman, mutta nostan tähän vielä yhden pointin eli kysymyksen siitä, mitä ihmiset kaipaavat kirkolta. Kysymykseen on yksinkertainen vastaus: Ihmiset haluavat tulla kuulluksi ja tasavertaisena kohdatuksi. Kimmo Vehviläinen toteaa ohjelman lopussa:
Jos tän tyyppinen keskustelu jatkuu tässä maassa, niin mä voin ottaa jo kynää vähän käteen (ja kirjoittaa nimensä Laajasalon tarjoamaan liittymislomakkeeseen).
Olen paljon liftanneena ihmisenä miettinyt, että liftaamisesta pitäisi kehittää kirkon toimintamuoto. Liftaamisessa on monta elementtiä, jotka muistuttavat rippituolia. Siinä ollaan suljetussa tilassa, kohdataan toinen melko anonyymina, vaivaannuttavan toiseen ihmiseen katsomisen sijaan katsotaan vähävirikkeistä ympäristöä, maantietä ja metsänreunaa, hetki on irrotettu arjesta ja hetkestä lähdetään eri teille. Se saa ihmiset puhumaan asioista, joista he avautuvat harvoin. Olen useamman kerran kuullut jonkun kuskin todenneen, että hän ei ole puhunut näistä asioista koskaan kenellekään. Olen tien päällä vietettyjen tuntien aikana kuunnellut paljon puhetta rakkaudesta, yksinäisyydestä, eroista, työttömyydestä, uupumuksesta, lapsista, äideistä, isistä, unelmista ja uskosta. Yleensä ihmiset alkavat puhumaan, kun vain kysyy. Joskus tilanne vaatii sitä, että kertoo ensin jotain henkilökohtaista itsestään.
Aika usein keskustelun avauksena toimii myös, kun sanoo opiskelevansa papiksi.
– Mirka Maaria aka Matkasaarnaaja
Kuva: Yle