28.7.2013 oisko tulta

Naapurin mummo

Naapurissani asuu mummo. Naapurin mummo käy päivittäin hakemassa B-rapun toisen mummon pihalle istumaan. Kumpikin kävelee verkkaisesti, mutta naapurini sentään hieman paremmin. B-rapun mummo tuskin yksin ulos enää pääsisi.

Naapurin mummo on selkeästi kaksikon puhenainen. Hän tervehtii aina minua, jos satumme pihalle yhtä aikaa. Hymyilemme kaikki kolme.

Talvisin kumpaakaan ei näy. Niinpä mummo unohtaa minut, ja joka kesän alussa käymme saman keskustelun: ”Olikos se sinun muuttokuormasi viime viikolla tuossa pihalla?” ”Käytkös sinä jotain koulua?” ”Asuuko sinun vanhempasikin tässä?” Mummo ilmeisesti luulee minua 15 vuotta nuoremmaksi kuin todellisuudessa olen. Herttaista.

Mummo unohtaa minut talven kuluessa siitäkin päätellen, että joka kesä hän ihmettelee kissaani, jota ulkoilutan sisäpihalla. Tänä kesänä luulen kuitenkin, että muistiin on tullut pysyvämpi jälki. Olen ollut ahkera kissan ulkoiluttaja, joten mummo rupesi jossain vaiheessa kyselemään kissan nimeä.

Pikkuhiljaa kissani myötävaikutuksella olemme vaihtaneet muitakin sanoja: ”Kis, kis, kissa! Tule meitä katsomaan!” ”Tahdotko lukea sunnuntain Hesarin, tuleeko sinulle omaa?” ”Ai, sekin on jo internetissä? No miksi tätä paperista sitten enää tehdään?” ”Sai se päätoimittajakin potkut!” Mummon yhteiskunnallinen terävyys pääsi sivaltamaan.

Eräänä päivänä töistä kotiin tullessani kaksikko istui jälleen pihakeinussa. ”Haluaisikohan se kissa tulla ulos?” Minulle tarjoutui sauma tehdä vanhat naiset iloiseksi. Kissani ei ole suunnattoman sosiaalinen, mutta yllättävä puuhun kiipeäminen sai naurunremakan raikumaan.

Jää oli murtunut. Mummo kertoi, kuinka ikkunaa pestessä verhotanko oli tipahtanut alas. Kysyin, voisinko tulla auttamaan sen ripustamisessa. Sovimme kellonajan, ja myöhemmin samana iltana soitin ovikelloa.

Kävin naapurin mummon kotona. Siinä oli hyvä hetki esittäytyä. Tunnemme nyt toisemme etunimeltä: minä ja mummo. Verhotkin ovat jälleen paikoillaan.