Naisen kohtalonhetket
Olipa kerran nainen, jolla oli ollut viisi miestä. Ei varmaan aviomiestä. Ehkä ne olivat olleet aviomiehiä, mutta eivät hänen. Ja oli paljon ihmisiä, jotka paheksuivat naista.
Kerran nainen meni hakemaan kaivolta vettä, ja ne ihmiset väistivät.
Sitten olin minä. Näytelmässä esitin tuota naista kesäisessä Suomessa. Näytelmän puitteet olivat entisellä maatilalla, ja seisoin yksin vanhassa navetassa yrittäen eläytyä rooliini. Moshasin hiukseni sotkuisiksi, vetäisin huivin päähäni, otin ruukun sensuellisti olkapäälleni ja lähdin kävelemään kohti näytelmän kaivoa. Koetin näyttää mahdollisimman kohtalokkaalta.
Kaivolla odotti Jeesus, joka alkoi puhua naiselle ja pyysi juotavaa.
Tunnelma oli sähköinen. Ilmaa sähköisti vielä se, että toisella puolella kaivoa seisoi opetuslasta esittävä tuleva aviomieheni, jonka kanssa olimme silloin vielä flirttailuasteella. Ja hän iski minulle silmää.
Nainen, eli minä, tokaisi Jeesukselle, ettei tämän kuuluisi edes puhua hänelle, olihan nainen samarialainen. Mies vastasi yllättävästi, että jos nainen tietäisi kenelle puhuu, hän pyytäisi itse vettä juodakseen. Siitä vedestä tulisi hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.
Tuosta sähköisestä näytelmäkohtauksesta on kulunut aikaa, menin naimisiin sen yhden opetuslapsen kanssa ja sain kutsun papintyöhön. Mutta yksi asia ei ole muuttunut. Se on tuo tyhjä astia, jota kannoin jo silloin olkapäälläni. Se kulkee sydämessäni edelleen.
Kuluvana viikonloppuna siunaan hautaan, pidän saarnan, kastan, ja johdan messun, kaikki eri tilaisuuksissa. Puheita ja kohtaamisia, kuuntelua ja intensiivistä läsnäoloa.
Miten minusta riittää tähän kaikkeen? Tyhjä astia sisälläni alkaa nopeasti kipuilla.
Olen viime aikoina havahtunut siihen, että voin ilmaista itseäni rukouksessa suurinpiirtein näin: Olen vain tyhjä astia. Jos sinä et minua täytä, ei minulla ole mitään mistä antaa.
Silloin ei tarvitse suhtautua itseensä kuin rättiin, josta pitää aina vain puristaa lujemmin että siitä jotakin irtoaisi. Onkin lupa olla sisäisesti janoinen ja jonkinlaisessa vastaanottavassa lepotilassa. Täydellinen asennemuutos ja syvä huokaus.“Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon.”Matt. 11:28.
Sunnuntaina luetaan kirkoissa tuo kaivon naisen teksti. Joh. 4: 5-26. Ja kyllä, saarnan kohdalla aion esittää pienen draamallisen mukaelman tuosta kaivokohtauksesta. Pitkästä, pitkästä aikaa!
Katja-Maaria
Kuva: Teri Mantere