Oisko turvaverkkoa?

Tällä viikolla minua kosketti Hesarin artikkeli Mathias Rosenlundista.  .  

http://www.hs.fi/elama/a1383131762454?jako=28ce251a6d19e2ce4d73c4c7f82dabec&ref=fb-share 

Köyhällä ei ole varaa unelmiin, hän kirjoittaa.

Mathias kuvaa esikoiskirjassaan  päivittäistä sinnittelyä. Ihmeellisen sinnikkäästi hän on saanut kirjoitettua kaiken paineen keskellä kirjan. Ja julkaistua sen.  Se on mielestäni ihme. Minua kosketti  erityisesti Mathiaksen veljen kommentti, ettei hän ollut ymmärtänyt kuinka rankkaa  Mathiaksella on ollut ja halusi nyt auttaa lastenhoidossa.  

Kaikilla ei ole mahdollisuutta kirjoittaa kirjaa. Eivätkä kaikki lähipiiriläiset tai kaukaisemmat suostu ymmärtämään toisen elämäntilanteen raskautta vaikka kirjoittaisi kirjan tai kaksi.  Vaikeaa se onkin  hypätä toisen saappaisiin. Se on taito. Varsinkin jos omat lähtökohdat ja tilanne, persoonallisuus ja lähipiiri on kovin erilainen.  Mutta yrittää pitäisi. Ja oppia paremmaksi ymmärtäjäksi.  Siksihän me täällä olemme. Kukaan ei pärjää yksin. Eikä kenenkään pitäisi yrittääkään yksin.

Kristinuskon yksi perusajatus on se, että seurakunta on yhteisö – Kristuksen ruumis. Ja kun yksi yhteisön jäsen kärsii, koko yhteisö kärsii. Silloin toisen hädältä ei voi ummistaa silmiä. Koska toisen hätä tuntuu kipuna myös minussa.  Yhteisön pitäisi olla turvaverkko. 

Kunpa kaikilla olisi yhteisö, porukka, jossa saisi apua ja tulisi kuulluksi.  Ja saisi auttaa.

Köyhyys ja sinnittely vaarantaa henkistä toimintakykyä. Ja fyysistäkin. Usein myös sosiaaliset suhteet kärsivät.  Kaikki maailman köyhät, älkää luopuko unelmistanne.  Älkää antako kenenkään viedä niitä.  Niissä on siunaus. 

Ja etsikää joku hyvä porukka. Tulkaa vaikka kirkkoon. Juu, sielläkin on kaikenlaista mälsää ja ei-kivoja ihmisiä, tiedän. Mutta tulkaa silti ja etsikää ne, jotka haluavat teille hyvää.

 

– Minna T.

Kuva: Ilkka Tuominen