Olen kaunis
Ala-asteella oli tapana väheksyä omia käsitöitä ja piirustuksia, jos joku niitä kehui. Kaikki tuntuivat tekevän niin meidän luokallamme. ”Sulla on tosi hyvä piirustus!” ”Ei tää oo mistään kotoisin, ihan huono.” Mielessä sitä kuitenkin ajatteli, että tulipa eri hyvä kuva. Olen miettinyt jälkeenpäin, että oliko kyse siitä, että oli jo pienenä oppinut huonosti vastaanottamaan kehuja, oliko kyse teennäisestä nöyryydestä vai oliko vain pakko viheltää peli poikki, ettei nyt ainakaan tulisi kehuttua itseään yhtään jo saatujen kehujen päälle. En nimittäin rehellisesti muista mitä tunsin niinä hetkinä, kun itse oli sanomassa, että ”emmää ossaa yhtään piirtää.”
Työhaastattelussa suomalaisetkin ovat pikkuhiljaa oppineet kehumaan itseään. On selvää, että sitä ei palkata, joka kainosti väittää, ettei ole missään hyvä. Mutta miksi tämä ei saisi olla enemmän totta haastatteluhuoneiden ulkopuolellakin? Kehujen vastaanottaminen on toinen juttu. Tehkääpä vaikka testi ja kehukaa työtoverianne, jossain missä hän todella on hyvä tai omistaa kauniin piirteen. Kuinka moni vähättelee ja löytää kuitenkin jonkun vian, kuinka moni otaksuu heti, että kehusi on todellisuudessa pään aukomista ja kuinka moni rohkenee sanoa, ”kiitos, minä itsekin pidän hiuksistani.”
Kehujen vastaanottaminen on myös minulle vaikeaa. Tekee mieli äkkiä vaihtaa puheenaihetta ja on pakko alkaa tuijotella omia kengänkärkiään, vaikka sisällä tuntuukin hyvältä. Eräs amerikkalainen nainen sanoi minulle 15 minuuttia ensitapaamisemme jälkeen, että olen kaunis. Menin aivan hämilleni. ”Yes, yes, yes, so are you.” Hän kyllä olikin. Ei Suomessa ole tapana kehua ventovieraan ulkonäköä heti kättelyn päälle. Jos koskaan. Ja tämän kirjoittaminen tähän aiheuttaa minussa heti pienen huolen siitä, että nyt siellä joku lukija ajattelee, että tuo laittoi tuon jutun tuosta amerikkalaisesta naisesta tuohon vain siksi, että pääsisi kertomaan, että joku on sanonut sitä kauniiksi.
Tuollainen huoli ei ole ihan tuulesta temmattu. Jos joku reippaasti sanoo ääneen itsestään jonkun hyvän ominaisuuden, joka ei ole vuosien harjoittelun tulos, esim. suloisuus tai nokkeluus, niin kyllä häntä pian ylpeänä pidetään. Osa on klikannut tämän jutun otsikkoa ihan vain siksi, että tahtoo nähdä kuka tohtii julkisesti noin itseään kehua. Toisaalta, minulla oli aikoinaan työkaveri, joka oli todella huomattavan kaunis ja solakkavartaloinen. Hänellä oli aina ääneen tapana sanoi, että hän oli ruma ja ylipainoinen. Itsensä teatraalinen väheksyminen ei käänny hyveeksi ulkonäön tai kykyjen kohdalla.
Moni varsinkin itseäni vanhemmasta ikäluokasta kertoo, että lapsena ei ole kehuttu kotona. Onhan meillä tuo vanha opetus siitä, että lapsesta tulee ylpeä, jos häntä liikaa kehuu. Mutta jos kukaan ei ole lapsena kehunut, ei itsetunto ole kehittynyt ehkä niin, että uskoisi aikuisena mitään hyvää itsestään. Nykyään jo toppuutellaan vanhempia ylikehumisesta. On alkanut tulla enemmän sitä ilmiötä, että meidän lapsi on ihan superhyvä ja megaihmeellinen ja se kerrotaan jokaisen tikku-ukkopiirustuksen jälkeen uudelleen.
Minun lapsuudessani ei ollut sellaisia ulkonäköpaineita kuin nykyään. Kukaan ystävistäni ei esimerkiksi vahannut yläasteella käsikarvojaan siksi, että naisilla ei saa olla mitään ihokarvoja. Tiedän tyttöjä jotka tekevät nykyään niin. Jos osaisi julkisesti vähän avoimemmin kehua kaikennäköisiä ihmisiä, uskoisimmeko helpommin, että tavallinen voi olla toden totta kaunis, ystävällisyys on tosiaan hieno luonteenpiirre ja sinä satut olemaan sellainen.
Minulla oli lukion loppuun saakka aika paljon ihottumaa naamassa ja kaulalla, ennen kuin löytyi sopivat lääkevoiteet. Silmäluomissakin oli välillä kipeää ihottumaa ja ei voinut meikata, vaikka olisin halunnut. Sitten kun löytyi sopivat rasvat, itkin peilin edessä onnesta, kun iho näytti paremmalta. Silti sitä ei julkisesti uskalla kuin korkeintaan vaivihkaa hymyillä omalle peilikuvalleen, sanoa mielessään, että olet ihan kelpo.
Nanna H.