Olen vastuussa elämästäni, johon en voi vaikuttaa

Hugo Simberg: Hartaus 1895

 

Se, että on kotoisin pieneltä paikkakunnalta, kasvanut pienen uskonnollisen ryhmän sisällä ja on osa pientä kansaa saa aikaan illuusion, että koko maailma on pieni. Tulee ahdistava tunne, että voin nähdä kaikki mahdollisuuteni niin töiden, ihmissuhteiden kuin asuinpaikan suhteen tästä hetkestä elämäni loppuun saakka. Että voin itse hallita elämäni kulkua ja että kaikki valintani ovat omissa käsissäni. Että kaikki (virheet) on minun vastuullani. Se ei pidä paikkaansa. Eihän? Pitäähän?

 

Vuodatin tätä y-sukupolvelle tyypillistä tuskaa y-sukupolvelle tyypilliseen tapaan sosiaalisessa mediassa. Osa ystävistäni oli sitä mieltä, että yksilön kyky toimia yksilönä ja valitsemisen mahdollisuus ylipäänsä ovat harhaa. Ajatus sai minut vielä alkuperäistä ajatustanikin ahdistuneemmaksi. Mitä teen tilanteessa, jossa minun pitää päättää jotakin, jos en voi luottaa, että päätökset ovat omiani? Miksi ylipäänsä vaivaudun valitsemaan mitään, jos elämä kuitenkin heittelee minua ympäriinsä miten sattuu? Yhtäkkiä ahdistus, että minun täytyy valita, vaihtui ahdistukseen, etten voi tehdä niin. 

 

Joskus toivon (salaa) kiihkeästi, että joku tai jokin pelastaisi minut, jotta minun ei tarvitsisi olla oman itseni pelastaja ja elämäni sankari. Mies! Vauva! Kutsumus! Jumala! Mikä tahansa! Samalla tiedän, etten osaa, voi tai halua luopua vapaudestani päättää itse. Osa pakottavasta tarpeestani elää elämäni oikein ja hyvin – siten miten juuri minun kuuluu se elää – lienee edellisten sukupolvien perintöä. Sukuni naiset ovat aina nöyrtyneet ja tyytyneet osaansa, jossa joku ulkopuolinen taho on määritellyt heidän paikkansa ja elämänsä kulun. Tunnen velvollisuudekseni valita itse. Olen sen velkaa naisille, jotka eivät ole voineet niin tehdä ja naisille, jotka ovat taistelleet minulle siihen oikeuden. Samaan aikaan olen kauhuissani: ei minulla ole mallia kuin sellaisesta elämästä, jossa keskiössä ovat lapset, aviomies, koti ja yleensä myös maatila. Saanko valita elämän, jossa ensisijainen tehtäväni ei ole palvella muita? Mikä minun tehtäväni on?

 

Hetken aikaa päänsisäistä keskustelua käytyäni syyllistyn. Ongelmani ovat ensimmäisen maailman ongelmia. Monella ihmisellä on asiat todella huonosti juuri nyt ja minä vain murehdin kuvitteellisia elämänkulkujani. Näkökulmani heilahtaa ja laajenee omasta itsestäni samantien koko maapalloon. Olen kuin rikkinäinen kamera, joka ei osaa tarkentaa mihinkään niin pitkäksi aikaa, että saisi kuvasta jotain selvää. Zoomaan vuorotellen sisään, itseeni ja juuri kun olen saamaisillani selvää lähikuvasta, zoomaan ulos ja kuva vaihtuu yleiskuvaan, johon en myöskään osaa tarkentaa. En siis tiedä mitään sen kummemmin omasta paikastani maailmassa kuin itse maailmastakaan. Tiedätkö sinä? 

 

Olen vastuussa elämästäni. Valintani eivät ole minun käsissäni. Hämmennyn, nämä kaksi lausetta eivät voi olla yhtä aikaa totta. Vai voivatko? 

 

– Mirka Maaria