Onko jokainen vastuussa omasta onnellisuudestaan?

 

Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan. Vaikeuksia ei voi kukaan välttää, mutta itse voi valita, miten niihin suhtautuu. Valinta ratkaisee, eteneekö vastoinkäymisistä synkkyyteen vai ei.

Näin kirjoitti Helsingin Sanomien toimittaja Sami Sillanpää kolumnissaan viime tiistaina. Useat ystäväni jakoivat jutun facebookissa. Luin sen. Olin monissa asioissa samaa mieltä. Kyllä, elämässä kannattaa keskittyä olemaan kiitollinen saamastaan hyvästä ja ei, ei kannata jäädä vatvomaan kokemaansa pahaa. Jokin minua kolumnissa kuitenkin häiritsi.

Atlas Saarikoski aloitti taannoin kyselemisen elämän suurista kysymyksista ja tunnusti voimattomuutensa niiden edessä. Sekä Hemuli että Minna vastasivat tällä palstalla kirjoitukseen, eivät suurilla vastauksilla vaan omilla, syvillä pohdinnoillaan. Nanna taas kirjoitti kärsimyksestä joulukalenterissamme. Sillanpään teksti muistutti minua tästä keskustelusta. Ymmärsin, mikä minua kolumnissa hiersi. Toisin kuin blogistit, Sillanpää ei tunnistanut ja tunnustanut sellaisen kärsimyksen olemassaoloa, josta ei ryhtiä kohentamalla ja valittamasta lakkaamalla selviä. 

On olemassa kärsimystä, jonka edessä on sanaton ja tietää vain sen, ettei tiedä mitään. Aina ei voi elää hyvällä miehellä ja sulostuttaa läheisten elämää. Joskus elämä on ihan järjettömän raskasta. Jotkut kohtaavat yhä uusia ymmärryksen ylittäviä vaikeuksia. Toisen elämän valttikortit ovat alunperinkin olleet kadoksissa. Ja jotkut voivat huonosti, vaikka kaikki on hyvin. 

Olen elänyt onnellisen lapsuuden. Vanhempani ovat olleet kolmekymmentä vuotta naimisissa. Minulla on läheiset ja tiiviit suhteet sisaruksiini ja paljon hyviä ystäviä. Olen syntynyt yhteen maailman vauraimmista maista. Olen saanut käydä koulua ja oppia. Opiskelen kahta mielenkiintoista alaa. Koen olevani lahjakas ja onnekas ihminen. Minulla on kaikki hyvin.

Kaiken sen tiedon alla minä voin huonosti. Masennus pääsi kehittymään salakavalasti vaikeaksi, koska sekä minä että läheiseni pidimme minua reippaana ja iloisena ihmisenä. En uskaltanut tunnustaa uupumustani. En halunnut olla huono ihminen, joka valittaa turhasta, huono uskovainen, joka ei luota tarpeeksi. Yritin vastata jokaiseen huutoon. Yritin elää asenteella. Syyllistyin kaikesta. 

Paraneminen lähti liikkeelle vasta kun tunnustin, että minulla on paha olo ja tarvitsen apua. Ollakseni taas onnellinen minun oli kohdattava pelokas puoleni ja tarvitseva itseni. Minun oli ymmärrettävä, että herkkyyteni kärsimyksille ei ollut heikkous, joka piti kätkeä mahdollisimman syvälle reippauden alle. Minun oli luovuttava päälle liimatusta asenteesta, jotta kykenin löytämään todellisen elämänhalun sisältäni. Oli luovuttava kaikesta, vaikka ei tiennyt löytyykö tilalle mitään. 

Silloin olisin syyllistynyt myös Sillanpään sanoista:

Ympärillä näkee ihmisiä, jotka paisuttelevat murheitaan, syyttävät joka ongelmasta muita tai ottavat kaiken niin raskaasti, että elämä alkaa ahdistaa. Yhteiskunnassa se näkyy: masennusta, itsemurhia, stressiä, kaikkeen kohdistuvaa vihaa.

Nyt uskallan olla eri mieltä. Meidän tehtävämme ei ole moittia muita siitä, etteivät he osaa olla onnellisia. Tehtävämme on kulkea rinnalla, kun toinen ei näe pimeyden läpi. Tehtävämme on ottaa kiinni, kun joku tarjoaa pimeyden keskellä kättään. Siellä mekin voimme joskus olla – vakaasta tahdosta, hyvistä aikeista ja oikeasta asenteesta huolimatta.

 

 

http://www.youtube.com/watch?v=m5_fiVnuAh4

 

(Eino Leinokin tietää elämän tuskasta jotakin.) 
 

– Mirka Maaria