Onko raha häpeällistä?

Terveisiä kirjapinon takaa. Teen jälleen yhtä papeille suunnatun pastoraalitutkinnon kurssia, jossa syvennetään teologista tietämystä. Yritän päästä sisälle muinaiskreikaksi kirjoitettuun tekstiin nimeltä Didakhe eli opetus. Se on todennäköisesti peräisin vuodelta 100 tai jopa 70 jKr, ja siinä opetetaan kristityksi haluavalle kuinka kulkea “elämän tietä”.

Teksti on aika radikaali omaisuuden suhteen. Ei saa jättää antamatta omastaan jos joku pyytää. Ei saa olla sellainen, joka vain ottaa vastaan hyvää mutta ei anna eteenpäin. Jos ei ole vielä antanut omastaan, almun pitää hiota kädessä kunnes on löytynyt joku jota sillä voi auttaa.

Jatkuva omaisuuden itselle kerääminen varhaisessa seurakunnassa olisi ollut lähes häpeällistä.

Tällä viikolla oli Helsingin sanomissa puhutteleva uutinen. Siinä entinen Nokia-pomo, bisnesjuristi ja optiomiljonääri Anna Palmu kertoi ajatuksistaan rikastuttuaan huimasti optioilla: ”Rahan saaminen oli samaan aikaan hienoa ja kauheaa. Kuin lottovoitto. Ei kukaan pysty perustelemaan itselleen, että olisi omalla työllään ansainnut sellaisen korvaukseen. Siitä syntyi syvä häpeä.”

Jostain syystä suuren omaisuuden häpeäminen on hyvin harvinainen ajatus tänä päivänä. Eivätkö ihmiset pikemminkin yritä kilpajuoksua päästä tilanteeseen, jossa saisi rahavirran kulkemaan itseä kohti, ja ihan hyvällä omalla tunnolla?   

Kävin lukioikäisenä koulua Australiassa, ja osallistuin toisen kirkkokunnan nuorten tyttöjen raamattupiiriin Sydneyssä. Kirkko sijaitsi varakkaiden ihmisten alueella. Siihen osallistui nuoria, jotka olivat rikkaista perheistä. Kerran piirissä pohdittiin, että onko synti olla rikas. Ei kai se ole.

Mutta jos kysytään ensimmäisiltä kristityiltä, he ehkä vastaisivat että omaisuuden kanssa voi kulkea kahta tietä. Elämän ja kuoleman. Elämän tiehen kuului heidän mielessään ajatus, että omaisuus tuo vastuun huolehtia hänestä, jolla on vähemmän.

-Katja-Maaria

Kuva: Mirva Koivukangas