Onko se sittenkin häpeä, jota tunnet?

Päivittäin keskimäärin 500 ihmistä käy katsomassa työpaikkaani Kampin kappelia. Kappelin ovi on vaaleaan puuhun upotettu vaalea puuovi. Se on varmasti hankala huomata, kun tulee ensimmäistä kertaa uuteen paikkaan ja ei oikein tiedä miten tulisi toimia. Se saa päivittäin monet ihmiset menemään vahingossa vessan oville ensimmäisenä.

Suurin osa sisäänkäynnin sekoittaneista suhtautuu asiaan huumorilla. ”Miten minä nyt tällä lailla sekoilin, hupsista.” Mutta sitten on pieni joukko, joka hermostuu työntekijälle, joka koettaa opastaa turistia oikealla ovelle. ”Kyllä minä tiedän missä ovi on. Eikö täällä saa rauhassa katsella ympäriinsä?!” Saa katsella. Saat katsoa ensitöiksesi meidän pannuhuoneeseen ja vessaan.

Joillakin ihmisillä häpeä omasta kömmähdyksestä käy kestämättömäksi. Koska häpeä on häpeällistä myöntää, se pitää peittää kömmähdyksen paljastajan syyttelynä. Jotkut sanovat, että häpeä on jotakin mitä tunnemme jo vauvana. Jo pieni vauva saattaa kääntää itkien päänsä pois, kun on ensin ilostuen katsonut pinnasänkyyn kurkistavia kasvoja, mutta sitten nolostuen huomannut, että aikuinen ei ollutkaan äiti tai isä.

Minä muistan monenlaista häpeää elämäni varrelta. Häpeä siitä, että on osoittanut ihastuksensa ja ei ole saanut vastakaikua vaan naurua. Häpeä siitä, kun on aamuyöllä baarissa höpissyt joutavia. Aamulla heräät ja kuulet mielessäsi vain omat typerät lauseet ja ajattelet, että olinko se todella minä. Häpeä pieleen menneestä julkisesta esiintymisestä. Ja ne lukuisat kerrat, kun moikkaat tuttua kadulla ja se ei ollutkaan tuttu.

Harva muistaa kenelle koulun ruokasalissa alettiin taputtaa, kun hänen tarjottimensa tippui. Se joka on astioitansa maasta kerännyt, saattaa muistan häpeän tuosta hetkestä koko ikänsä. Häpeästä on vaikea päästä yli. Ja kun häpeä muistuttaa itsestään, minä huomaan yskähtäväni, tokaisevani jotakin yllättäen, puhkean pieneen laulun luritukseen tai mitä milloinkin, jotta saan muiston häpeästä katkeamaan päässäni.

Suurin osa meistä tunnistaa elämästään koko liudan hetkittäisiä häpeän tuntemuksia. Suurin osa meistä osaa ainakin jossain määrin nauraa omille pikku mokilleen. Mutta sitten on niitä, jotka kantavat häpeää yllänsä koko elämänsä. Häpeä on lähtenyt kasvamaan liian monesta surkeasta sattumasta jo lapsuudessa. Se voi ilmetä masennuksena, alistumisena, liiallisena kiltteytenä, yltiöpäisenä itsevarmuutena, erilaisina riippuvuuksina tai ties minä muuna kuin itse häpeänä.

Ei häpeä aina huono asia ole. Se estää meitä myös tekemästä typeryyksiä. Häpeä sulkee suumme välillä, kun olemme loukkaamassa toisia ja ylittämässä vääriä rajoja. Mutta elämää rajoittavaa häpeää voi olla vaikea parantaa, koska emme ole siihen suostuvaisia. Jotkut terapeutit sanovat, että häpeä yritetään niin kovasti peittää, että terapeutinkin on vaikea huomata häpeän olevan potilaan solmussa olevan elämän perimmäinen syy.

Paavo Kettunen on kirjoittanut häpeästä paljon liittyen uskonnolliseen viitekehykseen. Ihmiset tunnustavat joskus häpeäänsä papille. Ihminen ei tule autetuksi, jos pappi julistaa häpeään synninpäästön. Silloin häpeä tulee leimatuksi synniksi, vaikka häpeä on eri asia kuin syyllisyys. Kettunen erottelee nämä kaksi sanomalla, että syyllisyys liittyy väärin tekemiseen, häpeä väärin olemiseen. Kokemus siitä, että olemme vääränlaisia ihmisinä kokonaisuudessaan, on raskas kantaa.

Nanna H.

Kuva: Fotolia