Onko vanhus ihminen?

Milloin ihminen on ihminen? Lääketiede on kehittynyt, elinolosuhteemme ovat parantuneet ja elämme yhä pidempään. Useimmat meistä eivät ole syntyneet sattumalta, emme kuole ensimmäiseen vakavaan sairauteen tai kulkutautiin. Sikiön ihmisyydestä on puhuttu paljon. Raskauden keskeyttäminen tiettyjen viikkojen jälkeen ei onnistu, mutta entä sitten elämän toisesta päästä. Myös eutanasiasta on käyty viime aikoina jonkin verran keskustelua Suomessa. Vanhusten määrä kasvaa hurjaa vauhtia. Kysymme: millaista on hyvä elämä, hyvä vanhuus, hyvä kuolema. Onko elämässä tilanteita, joissa kuolema olisi helpotus. Kyllä on, varmasti on. Kärsimystä on ihan liikaa. Mutta mikä on liika kärsimys? Puhe kuolemasta ei ole helppoa. Eutanasiakeskustelu haastaa perin juurin eettistä ajatteluamme.

Suomalaisessa kulttuurissa kuolemaa ei juuri näy. Ja minusta tuntuu, että niin käy yhä enemmän myös vanhuksille, erityisesti sairaille vanhuksille.

Olen tänä kesänä aina silloin tällöin istunut tätini sängyn vieressä. Häntä hoidetaan hyvin. Hänen luonaan käy sukulaisia ja ystäviä. Mutta siinä istuskellessani en ole voinut olla ajattelematta ihmisiä siinä ympärillä, vanhempiani ja itseänikin. Kasvaa vanhusten määrää ja hyvää vanhuutta, yksinäisyyttä ja elämän mieltä. Ja tätiäni, joka vastaa kosketukseen ja katseeseen, mutta silti en tiedä mitä hän ajattelee, tuntee tai haluaa.

Ne kerrat kun pappina olen saanut olla mukana ihmisten elämän viimeisissä hetkissä, olen usein surrut kuolemisen ympäristöä. Joskus läheiset nukkuvat kapealla sairaalan sängyllä. Huone on kolkko, käytävällä kiire. Meidän pitäisi puhua paljon enemmän saattohoidosta ja hyvästä kuolemasta. Jokaisen meistä olisi hyvä myös sanoa ääneen, miten haluaisimme vanhuuttamme elää, miten kuolla. Vaikkei elämän keskikesässä elämän suloisuutta häiritse lainkaan ajatus kuolemasta.

Yhdessä kesäkirjassani, Annamari Marttisen kirjassa Mistä kevät alkaa, kuvattiin taitavasti muistisairaan äidin ja tyttären välistä suhdetta: hiljaista etääntymistä, ihmisen muuttumista ja eristäytymistä omaan maailmaansa:

”No niin! Tässä on Helenan huone! Hoitaja valitsi avaimen nipustaan ja avasi huoneen oven. – Tule Helena peremmälle, katsomaan huonettasi!

Huojentuen ja hyväksyvänä Leila katsoi huoneen moitteettoman puhdasta lattiaa, viivasuoraa mattoa, sänkyä ja pöytää. Pintojen kiilto, järjestys ja aavistus puhdistusaineen turvallisesta sitruunasta peittivät, huojensivat ja tekivät paljon näkymättömäksi.

– Tässä on hänen kaappinsa! Hoitaja avasi kaapin avaimellaan. – Kun tuot hänelle vaatteita, pyydä avain hoitajalta. Kaappien on oltava lukossa, hoitaja sanoi ja sähkötti silmillään. Leila nyökkäsi. … Hän katsoi ympärilleen huoneessa. – Voiko tänne tuoda omia huonekaluja? – Jotakin pientä voi tuoda. Mitta eihän tänne tietenkään paljon mahdu. – Ajattelin vain, että tuntisi olonsa kotoisammaksi. …

Äiti oli istuutunut varovasti sängynlaidalle, ja Leila päätti tuoda siihen päiväpeiton ja koristetyynyt äidin omasta sängystä. Äiti oli kuin arka lapsi, jota tuotiin ensimmäistä kertaa päiväkotiin. Hän tiesi, että häneltä odotettiin jotakin, istui kädet ja katse sylissä, kasvoilla yhtä aikaa sulkeutunut, jännittynyt ja odottava ilme. Pieni kutistunut mummo parka, sai Leila mieleensä, silti häntä pidettäisiin lukkojen takana eikä hänellä olisi pääsyä omalle kaapilleen. Ymmärsikö hän sen? Ymmärsikö heidän puheensa?

– No niin, äiti, Leila sanoi toistamiseen ja istui äidin viereen sängylle. He nyökkäsivät hoitajan kanssa hymyillen toisilleen. Kyllä tähän tottuu, viestitti hoitajan katse.

– Helena voi kohta lähteä tuonne päivähuoneeseen, hoitaja maanitteli. – Katsomaan keitä muita siellä on. Olisiko siellä Helenalle kaveria. Kyllä siellä varmasti on. Leilakin innostui ja helpottui. Kavereita! Kavereiden voimalla Kiakin oli aina suostunut jäämään hoitoon.…

– No niin, lähdetäänpäs sitten, hoitaja sanoi reippaasti ja veti äidin seisomaan. – Päästetään Leila kotiin.
– Kotiin? Lähdetkö sinä kotiin? äiti katsoi Leilaa ymmällään.
– Kyllä minä lähden, Leila sanoi varmalla äänellä. Hän tiesi olevansa onnekas, autuas ja hyväosainen, koska hänellä oli elämä ja hän saattoi kävellä tältä osastolta ulos milloin halusi. …

– Lähdenkö minä kotiin? äiti kysyi silmät täynnä kysymystä ja vastausta, jonka hän tiesi.
– Ei äiti, Leila sanoi ja laski kätensä äidin käsivarrelle.
– Sinun täytyy nyt jäädä tänne. Mutta sinulla on täällä mukavaa, odotahan vain, hän hymyili valheellisena ja vilpillisenä.
– Milloin minä lähden kotiin?
– Jonkin ajan kuluttua! Hoitaja astui heidän luokseen ja lausui painokkaasti: – Jonkin ajan kuluttua, Helena. Hän katsoi Leilaa merkitsevästi ja iski silmää.
– Nyt sinun täytyy olla täällä vähän aikaa. Leila tarttui syöttiin kerkeänä ja innokkaana ja iski hoitajalle silmää, yritti peittää hymyn.
– Mutta me lähdemme kävelylle, Helena, hoitaja sanoi äänellä, joka ei sallinut vastaväitteitä, ja tarttui äitiä käsikynkästä.”

Blogissamme näyttää olevan menossa oikein vanhuus viikot. Kirjoitin itse aiheesta alkukesästä. Minna T. on kirjoitti aiheesta koskettavasti keskellä suloista suvea ja ja Heini Kirsi eilen.

Mari Inka