Onnelliset loput kielletty!

Minna T. kirjoitti viime viikolla lapsettomuudesta jutussa ”Kenelle tästä voi puhua?”. Yksittäinen kommentoija tarttui siihen, millä oikeudella lapsia saanut puhuu lapsettomuudesta? Meidän blogissa on kirjoitettu ihan viime aikoina kaikenlaista samalla logiikalla: Hemuli bloggasi kuuroudesta, vaikka kuuluu aistienemmistöön. Mari  Inka valokuvasi motoristikirkkoa, vaikkei ole tainnut koskaan ajaa moottoripyörää. Matteus piirsi itsensä punttisalille 😉 jne.

Lääkärit hoitavat monia vaivoja, joita heillä itsellään ei ole ollut. Terapeutit kuuntelevat traumoja, joita he itse eivät ole kokeneet. Papit kohtaavat  ja sanoittavat kuolemaa jatkuvasti, vaikka he itse eivät ole ainakaan kertaakaan kuolleet – monet eivät ole edes seisseet kovinkaan läheisen omaisen arkun äärellä.

Tuo yksittäisen kommentoijan kritiikki kohdistui ehkä siihen, että sitten kun kaikki on hyvin voi kirjoitella muille onnellisista lopuista.  Raamatussa on aika ärsyttävääkin se, että jos samaistuu melkein keneen tahansa, niin seuraavassa hetkessä jutut alkaa mennä hyvin. Jos nyt miettii vaikka Hannaa, joka on niin murheissaan ja itkuinen vuosien lapsettomuudesta, ettei pysty enää syömään. Eipä mene kauaa kun Hanna on paksuna.

Jumalalla on Joonalle kaikenlaisia suunnitelmia, mutta Joona sanoo että ”eipä huvittais nyt noi sun jutut” ja lähtee päinvastaiseen suuntaan. Kuitenkin lopulta Joona päätyy juuri sinne minne Jumala on päättänyt. Sitten on kaikenlaisia muitakin umpikujia: sairauksia ja kuolemaa – ja niiden onnellisia loppuja.  Jobilta menee kaikki kun Herra ottaa, mutta siinäkin kertomuksessa kaikki tulee moninkertaisena takaisin. Sitten tuo ristiinnaulitseminen, joka sekään ei pääty hautaan kuin 3 päiväksi. Onks tää joku positiivarit?

Kun ajattelee olevansa pohjalla, huomaa usein pystyvänsä vajoamaan vielä pikkaisen alemmas. Kun elämä potkii päähän, sitä makaa maassa ja odottaa, että vielä tulee kunnon saappaalla viritetty loppusilaus. Sitä alkaa luottaa, että minkä tahansa lääkkeen  vakavimmat sivuvaikutukset toteutuu, vaikkei söisi koko lääkettä (niissähän aina mainitaan pikkupräntillä kooma, sydänpysähdys, itsemurha tai ihan vaan kuolema). Onneton loppu tuntuu varmalta.

Mutta mitä jos uskoisi, että samoin kun elämässä tulee käsittämättömiä vastoinkäymisiä, voi nurkan takana odottaakin iso ilo? Mitä jos hyväksyisi tapahtuneen osaksi omaa elämäntarinaansa – sitä kohtaa elokuvaa kun kaikkia jännittää että selviääköhän se tosta ollenkaan?