Oot sä cool?

Poikani kertoo eskarikaveristaan,  joka on tosi hyvä kaveri.  Niin koska tällä kaverilla on kuulemma pleikka 2, pleikka 3, Wii ja Nintendo DS.  Poikani pyytää päästä joskus tälle tosi hyvälle uudelle kaverille leikkimään, ”äiti bliide, päästä mut”.

Siskoni tokaluokkalainen tyttö katsoo minua säälivästi ja kertoo, että en ole oikein sillai cool, kun en ole aikoihin ostanut uusia vaatteita. Pitäisi kuulemma seurata vähän enemmän muotia.  Samaan aikaan sähköpostiini ja postilaatikkooni satelee  mainoksia kesän kuumimmista uutuuksista trendikkäille lapsille.  Jopa vauvoille.

Kaikkien olisi oltava niin cool. Vauvojen ja vaarien. Minua suututtaa. Milloin tämä cool-aikakausi alkoi?  Yritän käydä rakentavan keskustelun eskarilaisen ja tokaluokkalaisen kanssa siitä, että hyvä kaveri ja todella cool tyyppi on sellainen, joka auttaa muita eikä hamua asioita ja tavaroita vain itselleen. Sellaista hyvää kaveria ei voi tilata netistä tai ostaa kaupasta. Ja sellainen kannattaa itse yritää olla.  Reilu kaveri, joka jakaa omastaan.   Minun mielestä hyvä tyyppi on lisäksi sellainen, joka keksii jotain muutakin tekemistä kuin pelaaminen tai vaatteiden vaihto.  Tykkään siitä, kun lapset kiipeilevät puissa ja rakentavat  yhdessä majoja. Sellainen kehittää  koordinaatiota, mielikuvitusta ja yhteistyötaitoja.  Tokaluokkalaisen on vaikea ymmärtää, etten ensisijaisesti tavoittele olevani tosi cool. ”Niin mutta, kaikkihan haluaa olla cool”.

Joukkoon kuulumisen tarve on varmaan yksi tarpeista suurin.  Hinnalla millä hyvänsä.  Rahaa kuluu ja ihan oma itsensä ei uskalla olla. Sydämeen sattuu kun pieni  poikani yrittää olla kavereilleen macho ja kova.  Ja tokaluokkalainen parhain bilehile.  Minä tunnen toisenlaiset lapset.  Sitä kai me loppuun saakka täällä toisiltamme kysymme: Kelpaanko minä? Liian pehmoja kiusataan ja jonkinlainen kuori on kasvatettava.  Mutta siltikin, milloin elo muuttui tällaiseksi materialistimaailmaksi? En muista, että omassa lapsuudessani kaverit olisi valittu materian mukaan.  Nyyh.

Vaatekaappini pursuaa.  Vaatteet ovat kuuminta muotia kymmenen vuoden takaa.  Silloin tein työtä nuorten parissa  ja yritin olla coolimpi kuin yksikään teini. Siksi vähintäänkin joka viikko oli saatava uusi pusero.  Tästä näkökulmasta katsottuna moinen mielistely  oksettaa. Silloin en ajatellut mielisteleväni, yritin löytää vain  jonkinlaista kontaktia nuorten kanssa ja tykkäsin itsekin niistä vaatteista. Työlläni perustelin tuhlailuni.   Ja kyllä monet puhuivatkin minulle asioistaan. Mutta johtuiko se oikeasti tietynlaisista farkuista?

Olen tätiytynyt.   Mutta vapaa en tietenkään ole hyväksytyksi tulemisen tarpeestani, ei kai sitä koskaan  voi täysin olla.  Yhä edelleen tuntuu hyvältä, jos joku on tykännyt saarnastani tai saanut apua ja ymmärrystä terapiavastaanotolla. Tai jos perheenjäsenet antavat positiivista palautetta.  Oikeaa kiitosta onkin tärkeää saada. Sitä on myös tärkeää antaa toiselle.  

 

Tänään sanon ainakin: ”Olet ihana, koska sinulla on niin kaunis hymy. Herkkyytesi on parasta sinussa.”